Irtisanomissuoja pienyrityksissä

Olen viime aikoina puo­lus­tanut niin har­voin hal­li­tuk­sen esi­tyk­siä (syy ei ole minus­sa, vaan…) että nyt ihan vai­htelun vuok­si ajat­telin puo­lus­taa aja­tus­ta lieven­tää irti­sanomis­suo­jaa pienis­sä yrityksissä.

Käytän esimerkkinä jääkiekko­joukkuet­ta, joka palkkaa val­men­ta­jan. Sen jäl­keen kaik­ki menee päin män­tyä. Val­men­ta­ja ei osaa tehtäviään, joukkueessa ei ole kivaa ja kaik­ki mat­sit hävitään, vaik­ka pelaa­ja-ainek­sen piti olla loistavaa.

 Kaik­ki on hyvin, jos val­men­ta­ja tulee töi­hin kän­nis­sä tai lähen­telee val­men­net­tavia, mut­ta hän­tä ei voi irti­sanoa irti sik­si, että hän on huono. Toki hänet voi sanoa irti tuotan­nol­li­sista ja taloudel­li­sista syistä – siis että joukkueel­la ei ole varaa val­men­ta­jaan tai val­men­ta­jaa ei oikeas­t­aan tarvi­ta. Jos näin menetel­lään, uut­ta val­men­ta­jaa ei voi palkata pitkään aikaan, kos­ka jos tuotan­nol­liset ja taloudel­liset syyt pois­tu­vat, on otet­ta­va van­ha val­men­ta­ja takaisin. 

No, urheilu­sivu­ja luke­vat tietävät, ettei se näin ole, vaan huonok­si osoit­tau­tuneen val­men­ta­jan voi kyl­lä irti­sanoa. Urheilu­vä­ki on onnis­tunut luumuile­maan itsen­sä vapaak­si tästäkin pakkopaidas­ta. On siis nähty tarpeel­lisek­si, että huonok­si osoit­tau­tuneen val­men­ta­jan voi irti­sanoa ihan vaan kos­ka tämä on huono, siis henkilön omi­naisuuk­si­in liit­tyvistä syistä.

Pienyri­tys­ten rekry­toin­neis­sa on kyse vähän samas­ta asi­as­ta kuin jääkiekko­joukkueen val­men­ta­jas­sa. Jos viiden­hen­gen yri­tys palkkaa itselleen atk-nörtin — yri­tyk­sen ain­oan —  eikä tämä osaakaan hom­mi­aan, se on ihan yhtä paha asia kuin jos jääkiekko­joukkue olisi palkan­nut huonon valmentajan

Jos tuhat työn­tek­i­jää työl­listävä yri­tys tekee virheen rekry­toin­nis­sa, jonkin sisälähetin työn se pystyy tälle virit­tämään. Pienis­sä yri­tyk­sis­sä ei ole vas­taavaa jous­ton­va­raa. Jos työn­tek­i­jä ei selviä töistään, hänen tilalleen on palkat­ta­va toinen, mut­ta hän­tä ei voi irti­sanoa. Palk­ka pitää mak­saa, vaik­ka työ­suori­tus­ta ei tosi­asi­as­sa ole. Tämä on yri­tyk­sen kannal­ta aivan per­hanan­moinen riski. 

AY-liike ei voi hyväksyä sitä, että sovel­tumat­to­muus työn aset­tami­in vaa­timuk­si­in olisi peruste irti­sanomiseen. Tämä on ymmär­ret­tävää, kos­ka puolueste­taan työssä ole­via kaikkia uhkia – myös työt­tömiä – vas­taan. Jos yhden töis­sä ole­van irti­sanomi­nen merk­it­sisi kah­den työt­tömän työl­listymistä, tämä tar­jous pitää hylätä, kos­ka se yksi on tap­pio ja ne kak­si ovat ”ulkop­uolisia”.

Jos jääkiekko­joukkue ei voisi irti­sanoa kuin vas­ta tämän täytet­tyä 68 vuot­ta, se olisi erit­täin tark­ka siitä, kuka palkataan val­men­ta­jak­si. Yhteen uskalias­ta kokeilua ei tehtäisi. 

Jos yri­tys joutuu mak­samaan vuosikym­meniä palkkaa hyödyt­tömäk­si osoit­tau­tuneelle työn­tek­i­jälle, kunnes tämä saadaan siir­tymään van­hu­useläk­keelle, yri­tyk­set ryhtyvät – ja ovat siis ryhtyneet – erit­täin tarkoik­si rekrytoinneissaan. 

Se, että vain täy­del­liset pää­sevät töi­hin, las­kee sekä työl­lisyysastet­ta, että toimii raukka­mais­es­ti kaikkia niitä kohtaan, joiden papereista löy­tyy yksikään arve­lut­ta­va seik­ka. Jos ay-liike edus­taisi koko työvoimaa – sekä niitä jot­ka ovat töis­sä että niitä, jot­ka eivät ole päässeet – sen suh­tau­tu­mi­nen tähänkin asi­aan olisi toisenlainen.

AY-liike ajaa tässä tah­tomat­taan eri­ar­voisu­u­den kasvua.