Vuokra-asuntotilanteen kärjistyminen ja asumistukimenojen voimakas kasvu on nostanut yhteiskunnan asumiseen maksamia tukia niin paljon, että paineet muuttaa tukijärjestelmää ovat kasvaneet. Niillä voi olla suuri vaikutus asuntopolitiikkaan ja asuinalueiden eriytymiseen.
Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen esitti, että kuntien pitäisi vastata asumistuesta, jotta niille tulisi kannustien pitää asumismenot matalalla.
Ainakaan Helsingissä asumistuki ei riipu lainkaan vuokran suuruudesta. Korkein hyväksyttävä vuokra on niin matala, ettei sellaisia asuntoja ole. Yksinäisen henkilön on maksettava 508 euron ylittävä osa vuokrasta kokonaan itse – ellei saa toimeentulotukea. Vuokria alentamalla asumistukimenot eivät pienene, mutta voivat kyllä kasvaa, jos se lisää pienituloisten vuokralaisten määrää kunnassa.
En tiedä, kuinka kohtuullista on olettaa, että kuntien päättäjät ovat kyynisiä paskiaisia, mutta jos joku sattuisi olemaan, hän huomaisi, että välttääkseen asumistukimenoja kunnan pitää huolta siitä, että vuokra-asuntoja on mahdollisimman vähän tai ainakin, että niiden vuokrat ovat riittävän korkeita pitämään köyhät poissa.
Asumistukimenoja kasvattaa vuokralla asumisen yleistyminen ja se, että työttömiä on pudonnut paljon työmarkkinatuelle. Heille asumistuki on kiinteä osa toimeentuloa. Lisäksi pienipalkkaisten mahdollisuutta saada asumistukea on parannettu 300 euron suojaosuudella, jotta työnteko ylipäänsä kannattaisi.
Hallitus päätti, että asumistukeen tulee katto hyväksyttäville neliövuokrille. Julkisuudessa on puhuttu, että katto olisi Helsingissä noin 18 €/m2. Saadakseen täyden asumistuen yksinasuvalla on oltava vähintään 28 m2:n kämppä.
Kokovaatimukset poistettiin vain muutama vuosi sitten. Ajateltiin, että jokainen päättäköön itse, asuuko mieluummin pienessä asunnossa kalliilla alueelle vai isommassa halvalla alueella. Ajateltiin myös, ettei asumistuen tulisi palkita kalliisti asumisesta. Siksi siinä on korkea korvaustaso (80%) ja matala enimmäisvuokra. Nyt aletaan taas kannustaa isompaan asuntoon.
Vauhdittaa segregaatiota, että köyhän on hakeuduttava halvalle alueelle, joskin isompaan asuntoon.
Tai siis vauhdittaisi segregaatiota, jos asumistuki olisi ainoa tapa tukea vuokralla asuvaa. Pienituloisimpia, esimerkiksi työmarkkinatuella olevia pitkäaikaistyöttömiä tuetaan myös toimeentulotuen kautta. Heille on aivan samantekevää, mitä asumistuelle tapahtuu, koska heillä toimeentulotuki nousee yhtä paljon kuin asumistuke laskee.
Köyhimmät voivat siis edelleen jäädä pieniin asuntoihin kalliisiin kaupunginosiin, mutta pienipalkkaisten on etsittävä isompi asunto halvemmalta alueelta.
Kunta maksaa toimeentulotuesta puolet, joten kunnalla on tosiasiassa jo nyt kannustin pyrkiä siihen, että vuokrat ovat matalia. Siihen ei siis tarvita Elli Aaltosen ehdottamaa asumistuen siirtoa kuntien vastuulle.
Asumistuki korvaa niin matalia vuokria, ettei se nosta vuokratasoa enempää kuin tulojen nousu ylipäänsä, mutta toimeentulotuki on tehnyt vuokramarkkinoilla pahaa jälkeä – siis vuokralaisen näkökulmasta. Siksi asumistuen maksimineliövuokra ei tervehdytä asuntomarkkinoita.
On hölmöä, että vähävaraisten asumista tuetaan kahdella järjestelmällä, joiden säännöt lyövät korvalle toisiaan. Hallitus onkin päättänyt valmistella sitä, että asumisen tukeminen siirretään kokonaan asumistuen puolelle. Järkevän tuntuinen päämäärä, mutta siirtymävaiheessa voi tulla pahaa jälkeä. Joidenkin taloudellinen tilanne muuttuu todella vaikeaksi.
Onko lopputuloksena, että pitkäaikaistyöttömät päätyvät halpoihin asuntoihin kehyskuntien vastuulle?
= = =
Kirjoitus on julkaistu Arvopaperilehden kolumnina
