Eriarvoisuuslama

Varoi­tus: tek­sti saat­taa sisältää talous­poli­it­tista harhaoppia.

Hen­ry Fordin ker­ro­taan sanoneen, että autote­htaan työläisille pitää mak­saa niin korkeaa palkkaa, että heil­lä on varaa ostaa auto­ja. Eihän niitä muuten saisi myy­dyk­si. Tari­na ei tiet­tävästi ole tot­ta, mut­ta se voisi olla tot­ta ja sik­si se on jäänyt elämään.

Todel­lisu­udessa Hen­ry Ford ei nos­tanut työläis­ten palkko­ja kaukonäköisyyt­tään vaan sik­si, että kas­va­van teol­lisu­u­den työvoiman kysyn­tä oli suur­ta ja kil­pailu työn­tek­i­jöistä pakot­ti nos­ta­maan palkkoja.

Tot­ta kuitenkin on, että jos palkat Amerikas­sa oli­si­vat olleet niin huono­ja, että kansa olisi elänyt nälkära­joil­la, teol­lisu­u­den nousu olisi ollut perin verkkaista. Täl­lainen köy­hyys estää kasvun ‑tilanne on tut­tu monista kehi­tys­maista. Näin klas­siset kansan­talousti­eteil­i­jät olet­ti­vat työ­markki­noiden toimi­van pääsääntöisesti.

1900-luvun vauras­tu­misen kierre päät­tyi suureen lamaan. Yksi seli­tys 30-luvun lamaan on se, että sen käyt­tövoima tuli palkka­sum­man ja siten palka­nsaa­jien ostovoiman alen­tu­tu­mis­es­ta, vaik­ka alkusysäys tulikin pörssirom­ah­duk­ses­ta.  Pörssirom­ah­dus ensin vähen­si ostovoimaa, tehtai­ta sul­jet­ti­in ja työt­tömäk­si joutunei­den ostovoima las­ki. Tätäkin merkit­täväm­pää oli, että töi­hin jäänei­den ostovoima las­ki yhteen­las­ket­tuna vielä enem­män, kos­ka hei­dän neu­vot­telu­ase­mansa rom­ahti. Oli­han tehtaan portin ulkop­uolel­la jonos­sa ihmisiä, jot­ka oli­vat valmi­it tule­maan töi­hin alem­mal­la palkalla.

Kun palkat lask­i­vat, joidenkin omis­ta­jien ansiot nousi­vat merkit­tävästikin. He oli­si­vat peri­aat­teessa voineet kulu­tuk­sel­laan kom­pen­soi­da työläis­ten alen­tuneen kulu­tuk­sen, mut­ta rajansa sil­läkin on, paljonko yksi ihmi­nen pystyy rahaa törsäämään.

Ylimääräis­ten voit­to­jen olisi pitänyt men­nä investoin­tei­hin, mut­ta järke­viä investoin­tiko­htei­ta ei laman aikana ollut. Korot kyl­lä lask­i­vat, mut­ta se korko­ta­so, joka olisi tas­apain­ot­tanut säästämisen ja investoin­nit, olisi ollut negati­ivi­nen. Negati­iviset korot eivät ole mah­dol­lisia niin kauan, kun käytetään käteistä rahaa. Talous jou­tui niin san­ot­tuun likviditeettiansaan.

Tarvit­ti­in Keynes osoit­ta­maan, että tie ulos kul­kee val­tion velak­si rahoit­tamien investoin­tien kaut­ta. (Saman kek­si oma­l­la taval­laan myös Hitler ja Yhdys­val­lois­sa Roosevelt.)

= = = =

Taloudessa, jos­sa palkat määräy­tyvät markki­noil­la, kukin saa palkkaa oman mar­gin­aalisen tuot­tavuuten­sa perus­teel­la. Tämä paljon väärinkäsi­tyk­siä syn­nyt­tänyt käsite sisältää sekä sen, kuin­ka tärkeätä työ on tulok­sen kannal­ta että sen, kuin­ka hel­posti kor­vat­tavis­sa. Jos ison tehtaan käymi­nen on yhden napin painal­luk­sen varas­sa, nap­in­paina­jan mar­gin­aa­li­nen tuot­tavu­us on val­ta­van suuri, JOS hän voi men­nä yhden hen­gen lakkoon eikä kukaan saa painaa nap­pia hänen puolestaan, mut­ta aika vähäi­nen, jos hänet voidaan kor­va­ta. Tarkoi­tan nyt mar­gin­aalisel­la tuot­tavu­udel­la tätä jälkim­mäistä käsitet­tä, vapail­la markki­noil­la syn­tyvää palkkatasoa.

Kap­i­tal­is­min kul­ta-aika toisen maail­man­so­dan jäl­keen joh­tui, pait­si kom­mu­nis­min pelosta, ennen kaikkea työn voimakkaas­ta kysyn­nästä. Työn­tek­i­jäpuolen oli help­po neu­votel­la palkoista, kun tehtaan por­tilla ei ollut ketään pyrkimässä töi­hin, vaan työn­tek­i­jöitä piti houkutel­la naapuriyrityksestä.

Kun tuotan­toon osal­lis­tuu mon­ta ammat­tiryh­mää, hei­dän yhteen las­ke­tut mar­gin­aal­i­tuot­ton­sa eivät automaat­tis­es­ti määräy­dy sopi­van kokoisik­si suh­teessa yri­tyk­sen tuloi­hin. 1980-luvul­la se pyr­ki nouse­maan niin suurek­si, että yri­tys­ten kan­nat­tavu­us jou­tui koe­tuk­selle.  Tuol­loin ei tehty infla­torisia sopimusko­ro­tuk­sia, vaan palkkaliuku­mat oli­vat suuria, kun työvoimaa joudut­ti­in osta­maan naa­puriyri­tyk­sistä. Seu­rauk­se­na olleessa palkkain­flaa­tios­sa oli paljon huono­ja puo­lia, mut­ta se hyvä puoli, että reaa­liko­rot pystyivät suh­dan­tei­den sitä vaaties­sa men­emään kun­nol­la miinukselle.

NHL-liiga­joukkuei­den taloushuo­let ovat osoi­tus tilanteesta, johon joudu­taan, kun liian moni pelaa­jista on joukkueelle kor­vaam­a­ton ja voi hin­noitel­la itsen­sä pil­vi­in niin, että mar­gin­aal­i­tuo­toista las­ket­tu palkka­sum­ma ylit­tää joukkueen tulot.

Työn ylikysyn­täti­lanteessa talous kuitenkin tas­apain­ot­tuu sitä kaut­ta, että huono­tuot­toisim­mat yri­tyk­set häviävät kil­pailun työvoimas­ta ja kar­si­u­tu­vat. Samal­la tuo­tavu­us nousee ja sen mukana yleinen elintaso.

Kap­i­tal­is­min kul­taisen ajan jäl­keen dig­i­tal­isaa­tio  ja glob­al­isaa­tio ovat alen­ta­neet joidenkin ammat­tiryh­mien työn kysyn­tää merkit­tävästi. Kaikesta ay-toimin­nas­ta huoli­mat­ta palkat määräy­tyvät tosi­asi­as­sa melko markki­nae­htois­es­ti. Kun tehtaan por­tilla – tai maan rajo­jen ulkop­uolel­la – on taas paljon töi­hin halu­avia, palkat ovat suh­teessa yri­tys­ten kokon­ais­tu­loi­hin painuneet alaspäin. Kansan­talouden tasol­la tämä näkyy palkko­jen BKT-osu­u­den alen­tu­mise­na ja pääo­mat­u­lo­jen kasvuna.

Kun 1980-luvul­la yhteen­las­ke­tut mar­gin­aal­i­tuot­tavu­udet uhka­si­vat ylit­tää yri­tys­ten kokon­ais­tu­lon, nyt ne jäävät siitä roimasti jäl­keen.  Sik­si pakko­jen osu­us BKT:sta on laskenut

Ollaan taas tilanteessa, jos­sa työläisil­lä ei ole varaa ostaa niitä tuot­tei­ta, joi­ta he valmis­ta­vat. Sopivien yri­tys­ten onnekkaat omis­ta­jat taas tien­aa­vat mielet­tömästi. Luemme lehdis­tä ker­to­muk­sia joidenkin super­rikkaiden jär­jet­tömältä tun­tu­vas­ta kulu­tuk­ses­ta, mut­ta silti he eivät pysty kulut­ta­maan niin paljon, että se kom­pen­soisi köy­htyneen kansanosan heiken­tyneen kulu­tuk­sen.  Säästöön jäävä raha pitäisi investoi­da, mut­ta sopivia kohtei­ta ei ole.  Korot ovat nol­las­sa. Niiden pitäisi olla reilusti pakkasel­la, mut­ta se ei toi­mi, kos­ka meil­lä on yhä käytössä käteistä;  jos pank­ki antaisi min­ulle lainaa kol­men pros­entin negati­ivisel­la korol­la, lainaisin heti mil­jardin, vai­h­taisin sen seteleik­si ja vuokraisin ison pankki­holvin ja odottaisin.

Tässä tilanteessa keskus­pank­ki yrit­tää työn­tää narul­la ja syytä markki­noille val­tavasti velka­ra­haa. Se tuot­taa epä­vakaisu­ut­ta ja asun­toku­plia, mut­ta ei elvytä suhdanteita.

Keskus­pankin pitäisi jakaa rahaa kansalle – ei velka­ra­haa vaan rahaa, jota voi käyt­tää kuin omaansa. Tämä voi tapah­tua helikopteri­ra­hana tai keskus­pank­ki voi antaa omis­ta­javal­tioille ikuista lainaa sil­lä ehdol­la, että raha käytetään veronalen­nuk­si­in tai investointeihin.

= = = =

Tarkkaavainen luk­i­ja var­maankin huo­maa ajat­telus­sani epäjo­hdon­mukaisuuk­sia. Jos palkat alen­tu­vat niin, ettei kansal­la ole varaa ostaa tuot­tei­ta, mik­si tuot­tei­den hin­nat eivät myös alene? Ovat ne alen­tuneetkin ja sik­si inflaa­tio on nol­las­sa tai oikein las­ket­tuna negati­ivi­nen. Täl­lä oikein laskemisel­la tarkoi­tan sitä, että jos laadun parane­m­i­nen olisi laskelmis­sa mukana, inflaa­tio olisi negatiivinen.

Jos tuot­teet ja yri­tyk­set oli­si­vat suun­nilleen saman­laisia tavis-yri­tyk­siä ja työ­markki­nat täysin jous­ta­vat, eikä mitään hin­to­jen ja palkko­jen jäykkyyt­tä alaspäin olisi, täl­lainen talous jou­tu­isi deflaa­tioon niin kuin 1970–80 luvuil­la päädyt­ti­in toisen­laises­sa työ­markki­noiden tas­apain­os­sa inflaatioon

Näis­sä tavis-yri­tyk­sis­sä eivät omis­ta­jatkaan vuole kul­taa, kos­ka kysyn­tä on heikkoa. Kaik­ki yri­tys­toim­inta ei ole kan­nat­tam­a­ton­ta. Päin vas­toin, jotkut ovat todel­la kan­nat­tavia. Näi­hin ker­tyy ylimääräistä rahaa, joka ei löy­dä investoin­tiko­hdet­ta. Kat­selin jokin aika sit­ten keski­t­u­lo­jen kehi­tys­tä kaupungi­nosit­tain ja pystyin päät­telemään, mis­sä Super­cellin omis­ta­jat asuvat.

Niinkin asian voi ilmaista, että jotkin men­estyneet rahantekokoneet imevät ostovoimaa markki­noil­ta jaka­mat­ta sitä työn­tek­i­jöilleen, mikä vaikut­taa talouteen samal­la taval­la kuin voimakkaasti yli­jäämäi­nen val­tion budjetti.

Kuvaan kuu­luu myös eläkesäästämi­nen, joka imee rahaa pois kulu­tuk­ses­ta ja lisää pääo­man tarjontaa.

= = =

Tämä aja­tuskulku ei ole valmis, mut­ta aja­tus on viime aikoina kiehtonut min­ua. Se mitä halu­an täl­lä sanoa on, että talouden yskimi­nen johtuu tämän mukaan siitä, että palka­nsaa­jin osu­us BKT:sta on laskenut, ja että liian suuri osa tuloista menee super­rikkaille, joil­la ei ole edel­ly­tyk­siä kulut­taa sitä ja että eläke­jär­jestelmien säästämi­nen pahen­taa asiaa.

Täl­lä aja­tusku­l­ul­la ei voi perustel­la alimpi­en palkko­jen nos­tamista, mut­ta sil­lä voi perustel­la pieni­palkkaisille annet­tavaa tulotukea.

Sen sijaan täl­lä aja­tusku­l­ul­la voi perustel­la pro­tek­tion­is­mia. Siitä ehkä toiste.