Rooma-Firenze, kolmas päivä

(Kuvat suurenevat klikkaamalla)

Sain yöl­lä krampin jalka­ani. Jotain olin siis matkatavarois­tani uno­htanut, mag­ne­siu­min. Sitä sai paikallis­es­ta apteek­ista, eikä kramppe­ja sen jäl­keen esiintynyt.

Aamupäivä meni avat­taes­sa Sur­facen luk­i­tus­ta Microsoft­in tuen avus­tuk­sel­la. Kiitos vain Microsoft­in Kallelle. Nyt sil­lä voi taas tehdä vält­tämät­tömiä hom­mia, mut­ta päiväkir­jan pitämiseen siitä ei oikein ollut.

Viralli­nen pyöräre­it­ti suun­tau­tui pitkäk­si matkak­si tielle, jota kumpikaan kart­ta ei tun­tenut. En ottanut sitä riskiä, varsinkin, kun nämä tiet ovat ihan hyviä fillaroida.

Reit­ti­ni alkoi pitkäl­lä loival­la nousul­la. En ensin hah­mot­tanut koko nousua. Ihmettelin vain, kun vauhti on niin tah­mea­ta. Näin on tapah­tunut ennenkin. Loi­va nousu näyt­tää vaaka­suo­ral­ta. Vas­ta vilka­isu korkeusmit­tari­in sai min­ut huo­maa­maan koko nousun.

Sit­ten oli tietysti riemukas ja pitkä lasku, har­mi kyl­lä lopus­sa korkeut­ta tuh­lat­ti­in jyrkkään alamäkeen.

En uskalla ajaa alamäk­iä kovin lujaa, kos­ka asfaltissa voi olla lau­tasen kokoinen reikä. Sitä ei näe, jos se osu­us puun var­jon kohdalle.

Lounaak­si pas­ta Orten kaupungis­sa. Siel­lä oli keskus­to­ril­la menos­sa jokin koul­u­lais­ten his­to­ri­alli­nen tur­na­jainen. Glad­i­aat­torit tais­te­liv­at pehmeil­lä ”miekoil­la” ja alak­oul­u­lais­ten rumpu­pat­teri piti korvia huumaavaa melua. Lopuk­si heit­elti­in lippuja.

Sit­ten alkoi turhan jyrkkä nousu kohti Per­na in Tev­eri­naa. Myöhem­min selvisi, että viralli­nen reit­ti olisi kään­tynyt pikku­ti­etä alas noin sata metriä alem­paa. Minkäs teet, kun en saanut pyöräkart­taa toim­i­maan nav­i­gaat­toris­sani. (Osaako joku ker­toa, mitä tein väärin?)

Lop­ul­ta laskeuduin Tev­eren laak­soon. Oli halu­ja jatkaa 10 – 20 kilo­metriä eteen­päin. Edessäpäin oli kak­si hotel­lia. Toises­sa lyöti­in luuri kor­vaan, kun aloitin englan­niksi ja toises­sa ei vas­tat­tu lainkaan. Mukanani ei ollut lamp­pua, vaik­ka mielestäni olin var­masti sen pakan­nut. Pimeässä en siis oikein voin­ut ajaa. Oli paras siis ottaa hotel­li vier­estä, sil­lä vaik­ka hotel­li on tuskin täysi, sitä ei ehkä ole lainkaan tai se on kiinni.

Hotel­li olikin todel­la muka­va per­he­hotel­li, tai oikeas­t­aan rav­in­to­la, jol­la on jonkin ver­ran hotellihuoneita.

Per­her­av­in­tolois­sa on aivan toinen tun­nel­ma kuin palkkarenkien pyörit­tämis­sä.  Henkilökun­ta on kuin yhtä per­het­tä asi­akkaiden kanssa.

Nousua 802 metriä. Kilo­me­tre­jä 59, eli aika vähän.