Aamulla kiertelin Ulmia fillarilla. Olin ottanut hotellini aivan väärästä paikasta. Vanha kaupunki oli tosi hieno!
Olin tullut Ulmiin, koska täältä lähtee kohti Baselia pääpyöräreitti. Piti kokea, mitä se tarkoittaa.
Reitti lähti seuraamaan pientä paikallista jokea, jonka nimeä yritin etsiä, kunnes totesin, että sehän on siis Tonava. Me kaikki olemme syntyessämme pieniä ja kasvamme sitten suuriksi. Myös joet.
Maasto oli aluksi avointa, mikä sai navakan vastatuulen tuntumaan tosi ikävältä. Aika paljon kartan lukemista ja navigointia reitillä pysymiseen liittyy. Ilman navigaattoriin imuroitua pyöräreittikarttaa tästä ei tulisi mitään.
Sveitsissä on kaikki toisin. Siellä viitat ovat isokokoisia ja ne ovat 30 cm:n korkeudella maasta; siis sillä tasolla, jolla pyöräilijän katsekin on. Ne huomaa aina. Vain kirjoituspöydän takana voidaan keksiä laittaa viitat pieninä 1,7 metrinkorkeudelle.
Aika paljon fillareita kierrätettiin tekemällä reittiin ylimääräisiä mutkia. Kilometrejä tuli 30 % – 50 % lisää. Pyöräteitä ajaminen on muutekin hidasta. Matkanteko sujui paljon laskettua hitaammin. Vastatuuli ei ollut tähän aivan osaton.
Reitti kierrätettiin monen kauniin kylän tai kaupungin kautta. Tästä ajanhukasta turisti on kiitollinen.
Vastaan tuli solkenaan retkipyöräilijöitä. Kaikilla satulalaukut, kenelläkään ei reppua. Voiko miljoona kärpästä olla väärässä? Minua yllätti pyöräilijöiden ikäjakauma. Mediaani jossain 50 + ja paljon tuli vastaan noin kymmenen hengen eläkeläisporukoita. Jokseenkin kaikki olivat liikkeellä päinvastaiseen suuntaan: alamäkeen ja myötätuuleen. Monella oli sähköfillarit.
Söin lounaaksi pastaa ravintolassa, jonka ohi reitti oli ohjattu. Seiniä vasten nojaili paljon fillareita. Tällä reitillä on myös kaupallista merkitystä.
Iltaa kohden tuuli tyyntyi. Tuli harha-aistimus, että ajan pitkää loivaa alamäkeä. Se oli tietysti mahdotonta, koska reitti seurasi Tonavaa ylöspäin. Vesipisarat ovat kaltevuuden parhaita asiantuntijoita.
Yöksi päädyin Riedlingeniin. Tein järkyttävän suunnistusvirheen. Olin päättänyt, että en aja koko matkaa nenä kiinni navigaattorissa, vaan seuraan viittoja. Varmaan jossain vauhdikkaassa alamäessä oli viitta vasemmalle, mutta en huomannut. Asiaa haittasi se, että väärällä reitilläkin oli pyöräreitin opastimia, mutta ne koskivat jotain toista reittiä. Lopulta huomasin, että aurinko paistaa aivan väärästä suunnasta.
Poljin takaisin maantienviertä. Voi että oli meno nopeampaa kuin pyöräteillä.
Huone maksoi ravintolan yläkerrassa aamiaisineen 40 euroa, eikä siinä ollut minusta mitään vikaa. Lattian narinastakin kärsi alapuolella asuva, en minä. Miten ne saavat Saksassa pienet hotellit kannattamaan ja vielä noin halvalla, kun Suomessa pitää olla vähintään 200 huonetta ja silti hinta heiluu satasen paikkeilla?
Illallisella kuulin, kun hotellin emäntä keskustelu naapuripöydän miehen kanssa ja sanoi, että pyöräturistit ovat tämän paikan elinehto.
Illalla kävin kiertämässä Riedlengenin vanhaa kaupunkia. Se oli todella hieno. Tällaisiako olivat saksalaiset kaupungit, ennen kuin ne tuhottiin toisessa maailmansodassa kostopommituksissa, kun sota oli jo ratkennut? Jännää, että sodat voittaa aina se osapuoli, joka ei ole tehnyt yhtään sotarikosta.’
Kilometrejä tuli harharetkien jälkeen 85.
