Aamulla kiertelin Ulmia fillarilla. Olin ottanut hotellini aivan väärästä paikasta. Vanha kaupunki oli tosi hieno!
Olin tullut Ulmiin, koska täältä lähtee kohti Baselia pääpyöräreitti. Piti kokea, mitä se tarkoittaa.
Reitti lähti seuraamaan pientä paikallista jokea, jonka nimeä yritin etsiä, kunnes totesin, että sehän on siis Tonava. Me kaikki olemme syntyessämme pieniä ja kasvamme sitten suuriksi. Myös joet.
Maasto oli aluksi avointa, mikä sai navakan vastatuulen tuntumaan tosi ikävältä. Aika paljon kartan lukemista ja navigointia reitillä pysymiseen liittyy. Ilman navigaattoriin imuroitua pyöräreittikarttaa tästä ei tulisi mitään.
Sveitsissä on kaikki toisin. Siellä viitat ovat isokokoisia ja ne ovat 30 cm:n korkeudella maasta; siis sillä tasolla, jolla pyöräilijän katsekin on. Ne huomaa aina. Vain kirjoituspöydän takana voidaan keksiä laittaa viitat pieninä 1,7 metrinkorkeudelle.
Aika paljon fillareita kierrätettiin tekemällä reittiin ylimääräisiä mutkia. Kilometrejä tuli 30 % – 50 % lisää. Pyöräteitä ajaminen on muutekin hidasta. Matkanteko sujui paljon laskettua hitaammin. Vastatuuli ei ollut tähän aivan osaton.
Reitti kierrätettiin monen kauniin kylän tai kaupungin kautta. Tästä ajanhukasta turisti on kiitollinen.
Vastaan tuli solkenaan retkipyöräilijöitä. Kaikilla satulalaukut, kenelläkään ei reppua. Voiko miljoona kärpästä olla väärässä? Minua yllätti pyöräilijöiden ikäjakauma. Mediaani jossain 50 + ja paljon tuli vastaan noin kymmenen hengen eläkeläisporukoita. Jokseenkin kaikki olivat liikkeellä päinvastaiseen suuntaan: alamäkeen ja myötätuuleen. Monella oli sähköfillarit.
Söin lounaaksi pastaa ravintolassa, jonka ohi reitti oli ohjattu. Seiniä vasten nojaili paljon fillareita. Tällä reitillä on myös kaupallista merkitystä.
Iltaa kohden tuuli tyyntyi. Tuli harha-aistimus, että ajan pitkää loivaa alamäkeä. Se oli tietysti mahdotonta, koska reitti seurasi Tonavaa ylöspäin. Vesipisarat ovat kaltevuuden parhaita asiantuntijoita.
Yöksi päädyin Riedlingeniin. Tein järkyttävän suunnistusvirheen. Olin päättänyt, että en aja koko matkaa nenä kiinni navigaattorissa, vaan seuraan viittoja. Varmaan jossain vauhdikkaassa alamäessä oli viitta vasemmalle, mutta en huomannut. Asiaa haittasi se, että väärällä reitilläkin oli pyöräreitin opastimia, mutta ne koskivat jotain toista reittiä. Lopulta huomasin, että aurinko paistaa aivan väärästä suunnasta.
Poljin takaisin maantienviertä. Voi että oli meno nopeampaa kuin pyöräteillä.
Huone maksoi ravintolan yläkerrassa aamiaisineen 40 euroa, eikä siinä ollut minusta mitään vikaa. Lattian narinastakin kärsi alapuolella asuva, en minä. Miten ne saavat Saksassa pienet hotellit kannattamaan ja vielä noin halvalla, kun Suomessa pitää olla vähintään 200 huonetta ja silti hinta heiluu satasen paikkeilla?
Illallisella kuulin, kun hotellin emäntä keskustelu naapuripöydän miehen kanssa ja sanoi, että pyöräturistit ovat tämän paikan elinehto.
Illalla kävin kiertämässä Riedlengenin vanhaa kaupunkia. Se oli todella hieno. Tällaisiako olivat saksalaiset kaupungit, ennen kuin ne tuhottiin toisessa maailmansodassa kostopommituksissa, kun sota oli jo ratkennut? Jännää, että sodat voittaa aina se osapuoli, joka ei ole tehnyt yhtään sotarikosta.’
Kilometrejä tuli harharetkien jälkeen 85.
Mikähän siinä on, että sähköpyörät eivät yleisty meillä ollenkaan samaan tahtiin kuin muualla. Onko vika ainoastaan korvien välissä vai liittyykö suomalaisiin olosuhteisiin jotakin, joka estää sähköpyörien käyttämisen?
Sveitsi on kyllä hieno maa – vaikutelmani oli, että siellä käytännönläheisyys voittaa aina teorian.
Itselleni jäivät Sveitisistä mieleen hyvin kävelyreitit, joissa matka-aika oli ilmoitettu yleensä tunteina – jos kävelyn ajattelee aikana eikä matkana ei se tunnu niin pahalta – jos voit istua autossakin 3-4 tuntia, miksei sitten patikoiden hienoissa maisemissa.
Ainakin itsellä on fiilis että pyöräilyn suosio nuorten aikuisten keskuudessa on kasvussa, mutta voi olla että aikaa pidempien pyöräilyhaaveiden toteuttamiseen on vasta vanhempana. Eräskin tuttu kävi työmatkallaan Kaliforniassa heti vuokraamassa polkupyörän ja huitaisi jonnekin vuoristoon semmoisen vähän toistasataa kilsaa pitkän pyörälenkin. Siellä ilmeisesti busseissakin on mahdollisuus ripustaa pyöriä linja-auton etuosaan kiinni, kuulosti aika hauskalta idealta – Googleen hakusana ”american bus bicycle” niin saa kuvan.
Mikähän siinä eurooppalaisten pyöräilijöiden ikäjakaumassa oikein on? Kiinnitin itsekin samaan asiaan huomiota tuossa taannoin euroopassa. Tuntuu, että kaikki matkailevat hotellista tai B&B:stä toiseen ja silti sitä tarakka- ja etulaukkua riittää ja yhdelläkin kaverilla näin peräti kaksi paria sivulaukkuja, jotka oli vain heitetty päällekkäin…
Ja kiinnostavaa on myös se, että (paikallista) nuorisoa ei paljoakaan näy pyörän selässä. Voisiko tähän vaikuttaa se, että siellä suunnalla ei ole luvallista telttailla muuta kuin maksetuilla alueilla.
Kannattaa ottaa selvää koulujen ja yliopistojen loma-ajoista ennen kuin tekee retkeilijöistä tilastollisia päätelmiä. Saksassa ainakaan aikuistenb loma-aika ei ole vielä alkanut, mikä selittää eläkeläisten yliedustuksen.
”Sveitsissä on kaikki toisin. Siellä viitat ovat isokokoisia ja ne ovat 30 cm:n korkeudella maasta; siis sillä tasolla, jolla pyöräilijän katsekin on. Ne huomaa aina. Vain kirjoituspöydän takana voidaan keksiä laittaa viitat pieninä 1,7 metrinkorkeudelle.”
Suomen pyöräteiden kesä- (heinikot ym.) ja talvikunnossapidon (lumikinokset) tason tietäen 30 cm korkeudella oleva opastus olisi varmasti vähintääkin mielenkiintoinen. Toisekseen kirjoituspöydän takana tiedetään myös se, että lähtökohtaisesti kaikki alle 3 m korkeudella olevat viitat rikotaan, töhritään tai vähintään käännetään väärään suuntaan. Ei meille pyöräilijöillekään tee pahaa nostaa katsetta hetkeksi liittymien kohdalla tai jopa hidastaa vähän. Edellytetäänhän tätä autoilijoiltakin liitymissä (mm. liikennevalot), vaikka normaalisti katse onkin alhaalla kännykän näytöllä. 😉
”Vastaan tuli solkenaan retkipyöräilijöitä. Kaikilla satulalaukut, kenelläkään ei reppua. Voiko miljoona kärpästä olla väärässä? Minua yllätti pyöräilijöiden ikäjakauma. Mediaani jossain 50 + ja paljon tuli vastaan noin kymmenen hengen eläkeläisporukoita. Jokseenkin kaikki olivat liikkeellä päinvastaiseen suuntaan: alamäkeen ja myötätuuleen. Monella oli sähköfillarit.”
Tuo päinvastaiseen suuntaan ajaminen on havaintojeni mukaan yleinen tapa vastaantulijoilla. Samaan suuntaan ajavia tuntuu olevan aina paljon vähemmän 🙂
PS: Kiitos mielenkiintoisesta matkablogista, mukavaa vaihtelua tiukoille asiateksteille (toivottavasti myös kirjoittajalle). Ja tsemppiä polkemiseen!
Olen tietoinen, että jos liikennettä on molempiin suuntiin yhtä paljon, lähinnä näkee vastaantulijoita. Mutta kun pysähdyin paikalle, silloinkin tuli vain vastaantulijoita.
Tuollaisia kyliä on koko Reinin laakso täynnä Heidelbergistä Baseliin. Joskus tuolla ajelin toinen toistaan hienommasta kylästä toiseen. Talojen seinillä oli vuosilukuja 1400-1600 luvuilta. Historiaa tuntui olevan joka mutkan takana. Kylien välissä oli viiniköynnöksiä, kirsikkapuita, linnoja ja luostareita. Erittäin hienoa seutua.
Koblenzista Moselia ylävirtaan on myös kaunista pyöräilyseutua, varsinkin valkoviinin ystäville….Hieman ehkä rauhallisempaa kuin Reinin varsi, jossa on molemmin puolin jokea vilkasta juna,- ja autoliikennettä jokiliikenteen lisäksi.
Toinen kohteeni on ollut Syltin dyynisaari. Sinne pääsee mukavasti esim. Finnlinesin laivoilla Travemuendeen ja sieltä sitten luoteeseen, välillä junalla. Samalla tuli tutustuttua Hampuriin ja Kieliin.
Baijeri, toisin kuin Pohjois-saksan teollisuuskaupungit, säästyi suurelta osin ”kostopommituksilta”, vaikka Baijerista saatu kannatus oli merkittävää ja Hitlerin valtaannousun kannalta hyväksi avuksi.
Eivat ne siksi saatyneet. Ei vain ollut pommitettavaa; Amerikkalaist hoitivat teollisuuskeskusten pommituksia. Katsoiva missa on kohteira oli. Britit pommittivat ne alueet missa ei teollisiiuutta ollut.
Semmnoista.
t. \mzikko9
Kuka voitti, kuka havisi, sita ma en tieda.
t. Mikko