Jatkan keskustelua kirjastani. Tämä oli hetken tauolla, kun piti ruotia hallitusohjelmaa.
Viimeisen 15 vuoden aikana ministerien avustajien ja valtiosihteerien määrä jo merkitys hallituksen työeskentelyssä on kasvanut valtavasti. Tämä ei ole pelkästään ongelmatonta.
Parhaimmillaan poliittiset avustajat niin eduskunnassa kuin hallituksessakin parantavat päätöksenteon laatua huomattavasti. . . . Valitsemalla palkatun henkilökunnan taitavasti puolueet ja eduskuntaryhmät pystyvät parantamaan koko joukkueensa osaamista ja suorituskykyä melkoisesti. Jos pidämme kansanvaltaa arvokkaana mutta toivomme myös hyvää ja osaavaa hallintoa maallemme, on syytä hyväksyä se lopulta aika pieni rahamäärä, jota puolueiden avustajakunta merkitsee. Kunhan avustajakunta valitaan hyvin.
Kun kansanedustajat valitsee kansa ilman perusteellista tutustumista ehdokkaisiin, mutta avustajat valitaan suuresta hakijamäärästä henkilökohtaisen tuntemisen tai haastattelujen perusteella, käy helposti niin, että avustajat ovat kansanedustajia ja ministereitä pätevämpiä.
Ministerien erityisavustajien määrän kasvu ei ole yksi selitteisesti tehostanut ja parantanut valtioneuvoston toimintaa. Päätöksenteko on ajoittain puuroutunut, vas tuusuhteet ovat hämärtyneet, virkamiesvalmistelua on sivuutettu huonoin seurauksin, ja erityisavustajien taustat ovat herättäneet kysymyksiä jääviydestä.
Olen ollut yllättynyt huomatessani, että nykyisin hallituksen sisäisiä neuvotteluja käydään erityisavustajien kesken. Ministeritapaamisissa ministereitä sijaistaa valtiosihteeri tai poliittinen avustaja.
Avustajille on siirtynyt paljon valtaa, jos he käyvät aitoja neuvotteluja, joissa osa puolilla on oikeus tehdä myönnytyksiä puolueensa ja ministerinsä puolesta. Jos asavustajat voivat vain papukaijanomaisesti toistaa päämiehensä kannan, päätöksen teko hidastuu pahasti, sillä mikä neuvottelu sesellainen on, jossa kukaan ei saa tinkiä kannoistaan. Kuntauudistus ja sote jumiutuivat kuulemma osaltaan myös siksi, että kokouksissa istuvat sijaistaja teivät voineet sopia mistään.
Eivät ministerit oman osaamisensa varassa olleet silloinkaan, kun ei vielä ollut tällaisia poliittisten avusta jien armeijoita. Ministerin tukena olivat oman puolueen poliittiset virkamiehet, joihin ministerillä oli paljon luottamuksellisemmat välit kuin muihin virkamiehiin. Ei tämäkään järjestelmä mitenkään halvaksi tullut, koska ministeriöissä oli tavallaan kaksinkertainen tai jopa kolminkertainen miehitys.…Kerrotaan, että vielä 1980luvulla STM:n virkamiehillä oli maanantaiaamuisin poliittiset ryhmäkokoukset.
Avustajien taustaan liittyy paha jääviysongelma. Huomattava osa heistä on lainassa etujärjestöistä tai muista lobbausjärjestöistä. On aika vaikea toimia pysyvää työnantajaansa vastaan hallituspolitiikassa, kun joutuu kuitenkin palaamaan takaisin nuhdeltavaksi.
Ammattijärjestöissä koulutetut ovat erityisen taitavia neliraajajarrutuksessa. Se näkyi hallituksen toiminnan halvaantumisena. Ministeritkin osaavat tämän taidon. Paras varmaankin oli Krista Kiuru.
Ongelmana tässä on, että lobbausjärjestöt ovat päässeet suoraan vallan ytimeen. Se näkyi esimerkiksi yrityksenä antaa kaikille sivutulonsa tai jopa päätulonsa yhtiöittäneille lupa maksaa sivutulonsa pääomatulona verotettuina, mikä olisi alentanut esimerkiksi minun verojani kymmenellä prosenttiyksiköllä.
Ruotsissa oppositiolla on käytettävinään samanlaiset poliittiset avustajat kuin hallituksellakin. Tässä on hyvänä puolena se, että voi syntyä poliittisten avustajien ammattikunta, eikä avustajia tarvitse aliana etujärjestöistä. Joitakin tällaisia avustaja-ammattilaisia puolueilla on jo nyt. He ovat avustajakunnan parhaimmistoa.