Useampi henkilö on pyytänyt minulta, että tällä blogilla voitaisiin keskustella kirjastani Jäähyväiset eduskunnalle. Palastelen keskustelun kirjan lukujen mukaan kirjoittaen lyhyen referaatin luvun keskeisestä sisällöstä. Kunnolla tähän keskusteluun voivat tietysti osallistua vain ne, jotka ovat kirjan lukeneet, mutta myyntimäärien periusteella heitäkin on riittävästi. Kirjaa voi yrittää lainata kirjastosta, vaikka ainakin Helsingissä jono on pitkä. Kirjakaupoista saa ja voi sen tilata myös tämän sivuston kautta, ohjeet oikeassa palkissa. Joku varmaankin pyytää taas minua julkaisemaan kirjan netissä, mutta se ei ole oikein sopusoinussa kustannussopimukseni kanssa.
HALLITUS, JOTA KUKAAN EI HALUNNUT
Kun perussuomalaiset olivat vaalien ainoa voittaja, yritettiin saada puoluetta mukaan hallitukseen antamalla aivan käsittämättömiä erioikeuksia, mutta Timo Soinin ilmeisesti laski, eikä aiheetta, että puolue ei kestäisi hallitusvastuuta. Niinpä piti muodostaa häinneiden hallitus. Vihreätkin olivat jo ehtineet päätyä jäämään opposition, mutta joutuivat päätöksen pyörtämään, koska jokin hallitus oli saatava.
Yhteistä visiota Suomen suunnasta ei ollut, ja ehkä siksi neuvottelut olivat todella vaikeat. Välillä ne katkesivat ja yritettiin porvarihallitusta, josta vihreillä oli ikävät muistot ja josta tuloksena oli ollut viiden paikan vaali tappio. Vihreiden eduskuntaryhmän enemmistö olisi halunnut katsoa tämänkin kortin, mutta nuorekas puoluevaltuustomme kielsi sen.
Kun talouden raameista ei päästy pitkään aikaan yksimielisyyteen, sektorityöryhnät saattoivat kirjoittaa kaikkea hyvää ja kaunista ilman budjettirajoitusta.
Toivelistat olivat jyrkässä ristiriidassa budjettiraamin kanssa, mutta paperit vain niitattiin yhteen ja lopputulosta kaikkine ristiriitaisuuksineen kutsuttiin hallitusohjelmaksi.
Parlamentarismin pitäisi toimia niin, että hallituspuolueet vetävät yhtä ja päävastustajat ovat oppositiossa. Tässä hallituksessa päävastustajat löytyivät hallituskumppaneista, mikä ei ollut hyvä asia.
Hallitusohjelmassa oli monia minulle tärkeitä asioita – erityisesti kuntauudistus – ja niinpä ryhdyin kaikesta huolimatta eduskuntatyöhön optimistisesti, jopa innostuneesti. Jo syksyllä 2011 kuitenkin totesin ryhmäkokouksessamme, että vaikka en ole varma, kuinka järkevää on lähteä hallituksesta taas kerran ydinvoiman takia, tästä hallituksesta kannattaa lähteä millä tekosyyllä tahansa.
Liian laaja pohja?
On sanottu, että kuuden puolueen hallituspohja oli liian laaja.
Vähän naama virneessä voi sanoa, että jos vika oli liian laajassa hallituspohjassa, syy oli kristillisissä, sillä Lipposen hallituksen viiden puolueen pohja toimi erinomaisesti. Vika taisi kuitenkin olla siinä, että tällä kertaa Lipponen ei johtanut hallitusta – eikä demareita.
Lipposen ja Kataisen johtamistyyleissä oli ratkaiseva ero. Lipponen takasi, että kaikki puolueet saivat läpi jotain itselleen tärkeätä, Katainen antoi käytännössä kaikille puolueille veto-oikeuden lähes kaikkeen. Siinä oli valtava ero.
Sanoin tuolloin erässä suljetussa tilaisuudessa, että maassa on sen historian huonoin hallitus, jolloin Raimo Sailas oikaisi minua sanoen, että Miettusen hätätilahallitus oli vielä huonompi.
Ekonomistien yleinen käsitys kuitenkin on, että sodan jälkeisistä hallituksista kaksi huonointa olivat Kataisen ja Holkerin hallitukset. Ne olivat molemmat kokoomusjohtoisia sinipunahallituksia. Demarit voisivat vähemmistöhallituksessa ajaa läpi uudistuksia, joihin he eivät voi suostua kokoomusjohtoisessa hallituksessa. Sellainen tuhoaisi puolueen, mistä on näyttöä Saksasta. Joka tähän teoriaan uskoo, ei voi kannattaa kokoomusjohtoista sinipunaa missään olosuhteissa.
