Ero eduskunnasta

(Kir­joi­tus on julka­istu Savon Sanomissa)

Olen päät­tänyt jäädä pois eduskun­nas­ta 20 eduskun­tavuo­den jäl­keen. Poli­ti­ik­ka on muut­tunut paljon siitä, kun tulin eduskun­taan ensim­mäisen ker­ran 1987. Ensim­mäi­nen vaa­likausi oli har­joit­telua min­ulle ja vihreälle ryh­mälle, eikä siitä sen enem­pää. Tahti oli aivan toinen, kun palasin eduskun­taan vuon­na 1995, jol­loin vihreät myös menivät mukaan Lip­posen hal­li­tuk­seen. Se oli taloudel­lisen kujan­juok­sun aikaa. Vihreä ryh­mä jou­tui kovaan kyyti­in, mut­ta kesti kun­ni­al­la. Kauaskan­toisim­mat päätök­set tehdään sil­loin, kun on pakko säästää, kos­ka sil­loin tehdään aito­ja val­in­to­ja – ja nähdään, ken­estä on ajat­tele­maan johdonmukaisesti.

Kak­si vuot­ta perus­palve­lu­min­is­ter­inä vähen­si eduskun­tatyön arvos­tus­ta silmis­säni. Eduskun­ta näyt­täy­tyi usein jar­runa, joka vaikeut­ti päätök­sen­tekoa ja yrit­ti pan­na puumerkkin­sä vähän kaik­keen niin, että lop­putu­los muut­tui yleen­sä huonom­mak­si. Tämä on vähen­tänyt tar­moani eduskun­nas­sa puut­tua kaik­keen, sil­lä yleen­sä hal­li­tus on oike­as­sa enkä halua ahkeroi­da ainakaan tuot­taak­seni hait­taa. Kun näin menet­telee, jää voimia puut­tua niihin asioi­hin, joi­hin tuleekin puuttua.

Vihreät läh­tivät kak­si viikkoa sit­ten hal­li­tuk­ses­ta jo toisen ker­ran ydin­voiman takia. Moni on kysynyt min­ul­ta, oliko järkeä lähteä – minä kun vastustin­ hal­li­tuk­ses­ta lähtöä vuon­na 2002. Sanoin puolue­tovereil­leni jo kolme vuot­ta sit­ten, että tästä hal­li­tuk­ses­ta pitäisi lähteä mil­lä tekosyyl­lä tahansa. Kir­joitin täl­lä pal­stal­la kesäku­us­sa, että maas­sa on ehkä sen his­to­ri­an huonoin hal­li­tus. Poli­ti­ik­ka on joukkueurheilua, ja sik­si olen tukenut hal­li­tus­ta niin kauan, kun puolue on hal­li­tuk­ses­sa istunut.

Olen kovin huolestunut, mitä tälle maalle on tapah­tunut ja tapah­tu­mas­sa. Taloutemme perus­ta mure­nee ja aika huu­taa saman­laisia voimakkai­ta toimia, joil­la Lip­posen hal­li­tuk­set nos­ti­vat maan edel­lis­es­tä kuopas­ta. Olemme kuitenkin menet­täneet kyvyn tehdä päätök­siä. Siitä ei voi syyt­tää vain tätä hal­li­tus­ta. Saman­laiset ongel­mat vaiva­si­vat hal­li­tuk­sia myös kahdel­la edel­lisel­lä vaalikaudella.

Edeltäjiään huonom­mak­si tämän hal­li­tuk­sen tekee se, että ongelmien päästyä kasautu­maan tarve muu­tok­si­in on suurempi.

Päätök­sen­teon vaikeu­teen tutus­tu­in eri­tyis­es­ti SATA-komite­as­sa, jon­ka piti saat­taa maan sosi­aal­i­tur­va­jär­jestelmä tälle vuosi­tuhan­nelle. Komite­as­sa oli ainakin osal­la into pääl­lä ja halu tehdä jotain his­to­ri­al­lista. Suo­ma­laista tapaa nou­dat­taen komitean enem­mistö kuitenkin koos­t­ui edus­valvo­jista, jot­ka keskit­tyivät vas­tus­tamiseen. Työ­markki­na­jär­jestö­jen edus­ta­jat ovat suo­ranaisia neli­raa­ja­jar­ru­tuk­sen mestare­i­ta, jot­ka kaata­vat kaik­ki uud­is­tuk­set, jos ne eivät sovi niiden ajat­te­lu­ta­paan. Ja niiden ajat­te­lu­ta­pa on hyvin van­hakan­tainen. Kateudel­la kat­soo Viroa, jos­sa van­hat rasit­teet eivät estä ennakkolu­u­lot­to­mia ratkaisuja.

Päätök­siä odoteltaes­sa vaikeudet ovat kasautuneet ja ongel­mat kroon­is­tuneet. Olemme hukan­neet aikaa ja hukkaamme nuo­ria ikäluokkia.

Kansas­sa ei ole vikaa. Meil­lä tehti­in juuri iso eläk­er­atkaisu, eikä yhtään autoa poltet­tu kaduil­la. Suo­ma­laiset hyväksyvät vaikeatkin ratkaisut, jos ne koetaan reiluik­si ja niiden tarpeel­lisu­us ymmär­retään. Poli­itikot pelkäävät kansan tuomio­ta aivan liiak­si ja tekevät sik­si vesitet­tyjä päätök­siä, joiden seu­rauk­sista kansan tulisikin olla vihainen. Äänekkäim­mät kel­lokkaat eivät ole kansa.

Min­ul­la on koko ajan ollut toinen jal­ka tutkimus­maail­mas­sa. Mon­et ystäväni yliopis­tol­ta ovat anta­neet ymmärtää, etteivät arvos­ta poli­ti­ikkaa ja poli­itikko­ja pätkääkään, kos­ka poli­it­ti­nen argu­men­toin­ti on aina fal­skia ja kohtelee tosi­a­sioi­ta tarkoituksenmukaisuuskysymyksenä.

Poli­itikot ovat paljon mainet­taan parem­pia. Kos­ka rikos on jo van­hen­tunut, voin tun­nus­taa, että armei­ja-aikanani kat­soin kor­te­ista kol­menkymme­nen poli­itikon P‑arvon, eli tulok­sen intin palikkat­estis­sä. Noista kolmes­takymmen­estä 29 kuu­lui älykkäim­pään kym­menyk­seen ja yksi toisek­si ylimpään.

Poli­ti­ik­ka on oma osaamisalueen­sa. Eduskun­taan on tul­lut joitakin vah­van yri­ty­suran tehneitä tekemään toista uraa poli­ti­ikas­sa. Hei­dän eduskun­tau­ransa ei ole ollut mikään suuri men­estys. Yri­ty­selämän ajat­te­lu­ta­pa on liian suo­ravi­ivainen ja yksi­u­lot­teinen. Sen sijaan poli­ti­ik­ka voisi ottaa oppia yri­tys­maail­man päätöksentekotavoista.

Jos poli­itikkomme ovat pääosin kelpo väkeä, mik­si poli­ti­ik­ka on niin huonoa ja aikaansaam­a­ton­ta? Huip­pukyvy­istä koos­t­u­va jalka­pal­lo­joukkuekin voi pela­ta huonos­ti, jos val­men­ta­ja val­it­see väärän peli­ta­van. Poli­ti­ikan pelisään­nöis­sä on jotain vial­la, kun niin hyvistä kyvy­istä saadaan niin vähän irti.

Kansa näkee eduskun­nas­ta tele­vi­sios­ta lähin­nä vain yhden min­uutin puheen­vuoroil­la käytävät kyse­ly­tun­nit. Aivan niin huonoa ei keskustelu eduskun­nas­sa sen­tään ole.

Yksi syy poli­ti­ikan huonoon toim­intaan on var­maankin siinä, että eduskun­ta päät­tää vääristä asioista, detal­jeista eikä strate­gioista. Maan talouden hor­jues­sa val­tio­varain­valiokun­ta jär­jestää syksyl­lä suuren kuulemisen. Maakun­tien edus­ta­jat on kut­sut­tu ker­tomaan, mitä tiehankkei­ta heil­lä on sydämel­lään. Sehän se tärkein asia onkin!

Vääristä asioista väärin on maakun­tien edus­ta­jien keskinäi­nen kau­pankäyn­ti tier­a­hoista, joka sivu­ut­taa surut­ta fak­toi­hin – esimerkik­si liiken­nemääri­in – perus­tu­van valmis­telun. Yleis­pe­ri­aat­teet kuu­luisi­vat eduskun­nalle, eivät yksit­täiset tien­pätkät. Niistä pitäisi päät­tää maakunnissa.

Jot­ta demokra­tia alka­isi toi­mi tulok­sel­lis­es­ti, poli­itikko­jen on alet­ta­va päät­tää oikeista asioista nykyaikaisia menetelmiä käyt­täen. Demokraat­tiset insti­tuu­tiomme ovat yli sata vuo­ta van­ho­ja. Siinä välis­sä maail­ma on muut­tunut paljon. Kansan­val­lan käytän­nöt pitäisi siirtää nykyaikaan.

 

= = =

Tarkoituk­seni on ruo­tia näitä asioi­ta tarkem­min kir­jas­sa “Jäähyväiset eduskun­nalle” (työn­i­mi), joka ilmestynee ensi keväänä.