Parempaa kuin seksi

Moni­alatai­turi Pekka Sauril­ta on tul­lut kaunokir­jalli­nen teos Parem­paa kuin sek­si. Siinä kovin tun­nis­tet­ta­vat hah­mot Pete (Pekka Sauri) Tero (Tep­po Turk­ki), Jus­si (Pekka Haav­is­to) ja Anja (Hei­di Hau­ta­la) seikkail­e­vat läpi his­to­ri­al­lis­ten tapah­tu­mien. Ensin ollaan vai­h­toe­htole­hti Pla­nee­tan (Suo­mi-lehti) toim­i­tuk­ses­sa Laivan­varus­ta­jankadul­la ja lop­ul­ta ympäri maail­maa tärkeis­sä tehtävissä.

Kir­ja alkaa melkein kam­er­aalisen tarkkana muis­tel­mana Suo­mi-lehden ajoil­ta, mut­ta irtaan­tuu lop­ul­ta todel­lisu­ud­es­ta niin, että tot­ta ovat enää his­to­ri­al­liset tapah­tu­mat. Min­ulle vihrei­den varhaishis­to­ri­as­ta ker­to­va alku­osa oli kiin­nos­tavampi, kos­ka ne oli­vat osa myös min­un his­to­ri­aani. Tutus­tu­in läheltä Suo­mi-lehden arkeen, kos­ka tein Vihreää lankaa Laivan­varus­ta­jankadul­la samal­la val­o­latomakoneel­la ja saman val­opöy­dän ääressä. Ulkop­uolisen silmis­sä tämä saat­toi olla puudut­tavin osa, kos­ka tosi­asi­at ovat aina tylsem­pää kuin mielikuvitus.

Pari ker­taa alku­osas­sa havah­duin, ettei­hän se noin men­nyt. Pari ker­taa Jussin nimi­in oli pan­tu repli­ik­ki tai teko, jota pidin omanani. Ilmeis­es­ti Sauri on pan­nut Jussin suuhun myös joitain omia repli­ikke­jään. Tämän­hän pitikin olla fiktiota.

Kir­jas­sa peruste­taan puolue. Ei kuitenkaan ympäristöpuoluet­ta, eikä Koi­järveä edes maini­ta, vaan puolue, jon­ka aat­teel­lise­na lähtöko­htana oli parhaan argu­mentin ja avoimen keskustelun peri­aate. Tätä ilosanomaa levitet­ti­in ensin Helsinki­in ja Suomeen ja lop­ul­ta enem­män tai vähem­män men­estyneesti ympäri maailmaa.

Paljon sivu­ja uhrataan vihrei­den alkuaiko­jen ankar­ille kiis­toille. Puolue oli voimakkaasti jakau­tunut nyky­istä lib­er­aalia suun­taus­ta kan­nat­tavi­in ja autori­taarista yhteiskun­taa tavoit­tele­vi­in linko­lalaisi­in, joiden kärkin­i­menä oli Eero Palo­heimo. Sauri kut­sui heitä koirankuono­laisik­si. Hei­dän keskeinen hah­mon­sa oli val­las­ta Pla­neet­ta-lehden ”keskuskomitean” kanssa tais­tel­e­va Kuikkane­va, johon Sauri liit­tää kaik­ki ajateltavis­sa ole­vat negati­ivisen omi­naisu­udet. Se oli juuri niin ahdis­tavaa aikaa, mik­si Sauri sen kuvaa.

Suo­mi-lehden ympäril­lä ole­vaa joukkoa on joskus kut­sut­tu vihrei­den pyhäk­si per­heek­si. Tästä joukos­ta tuli vihreille peräti kolme puheen­jo­hta­jaa peräkkäin, ja näin käy myös Saurin kir­jas­sa. Kir­ja kuvaa koko puolueen olleen Keskuskomitean ohjauk­ses­sa. Kolmikol­la Sauri, Haav­is­to ja Hau­ta­la on ollut vihreis­sä keskeinen rooli ja puolue on saanut heiltä paljon, mut­ta ei se nyt ihan noin keskeinen ollut (tai sit­ten olen ollut kovin sinisilmäinen).

Jos­sain 1990-luvun alus­sa kir­ja irtoaa todel­lisu­ud­es­ta. Pete kyl­lä jatkaa Pekka Saurin viitoit­ta­mal­la tiel­lä: pitää radios­sa yölin­jaa, eroaa vaimostaan ja solmii uuden avi­o­li­iton, pää­tyy kaupung­in­val­tu­us­ton puheen­jo­hta­jak­si ja apu­laiskaupung­in­jo­hta­jak­si ja toimii telekom­mukaa­tioyri­tyk­sen hal­li­tuk­ses­sa (HPY), mut­ta Jussin ja Anjan tehtävät ovat peräisin tois­es­ta todel­lisu­ud­es­ta. Tero siir­tyy toisi­in sväärei­hin hömp­pägu­ruk­si ja tähtitoimittajaksi.

Pete itse on mies, joka ei osaa sanoa ei. Hän seikkailee läpi 1990-luvun niin yli­r­a­sit­tuneena, että luk­i­jallekin tuli huono olo.

Joku voi pitää ongel­mana sitä, että tun­nis­tet­tavi­in henkilöi­hin liit­tyy kek­sit­tyjä asioi­ta ja omi­naisuuk­sia. Minä ainakin luin kir­jan alkua melkein­pä doku­ment­ti­na. Kos­ka tapah­tu­mat oli­vat tut­tu­ja, ymmärsin luul­lak­seni, mis­sä vai­heessa siir­ryt­ti­in mieliku­vi­tuk­sen puolelle, mut­ta entä muut luk­i­jat? Jus­si on vah­vasti ide­al­isoitu vah­vatah­toinen vaikut­ta­ja, joka lop­ul­ta alis­taa muut, esimerkik­si Anjan. Ei se ymmärtääk­seni ihan näin mennyt.

Kuikkane­va on kir­jan alus­sa selvä Palo­heimo, joka esimerkik­si perus­taa kil­pail­e­van puolueen, mut­ta myöhem­mis­sä vai­heis­sa häneen on liitet­ty mon­en muun ”koirankuono­laisen” piirteitä. Vah­va EU-vas­taisu­us on Erk­ki Pul­li­aista ja muut omi­naisu­udet eräistä muista linko­lalai­sista. En tiedä, keneltä on vah­va vasem­mis­to­lainen paatos peräisin, mut­ta sitä omi­naisu­ut­ta nyt ei ole koskaan Eero Palo­heimoon liitetty.

(Hesarin arvosteli­ja vih­jasi, että minä voisin olla Kuikkane­va. Huono on poli­it­tisen his­to­ri­an asiantun­te­mus. Epäedulli­nen ulkoinen ole­mus korkein­taan on min­ua. En ole koskaan kuu­lunut vihreän liik­keen linko­lalaiseen siipeen tai palo­heimo­laisi­in, enem­mänkin päinvastoin.)

Telekom­mu­nikaa­tioy­htiön hal­li­tuk­sen jäseniä en tun­nista, kos­ka en heitä tun­tenut, mut­ta kovin negati­ivisen kuva jois­takin hal­li­tuk­sen jäsenistä kir­jas­sa annetaan. Ehkä tämä on niin fik­ti­ivistä, ettei esiku­via olekaan. Olisiko inspi­raa­tion läh­teenä jokin lautakuntamatka?

Puhet­ta saat­taa tul­la jois­takin muis­takin henkilöistä, jot­ka viit­taa­vat johonkin täysin tun­nis­tet­tavaan henkilöön, mut­ta joi­hin on otet­tu täysin kek­sit­tyjä piirteitä, jot­ka usein ovat vähem­män mairittelevia.

Vähän päälle liimat­tuna kir­jas­sa kul­kee minä-muo­dos­sa ker­to­mus Viipurin viimei­sistä päivästä suo­ma­laishallinnos­sa. Tek­sti on mie­lenki­in­toinen ja vetävä, kir­jal­lis­es­ti minus­ta paras osa, mut­ta olisiko pitänyt kir­joit­taa kak­si kir­jaa? Suo­mi-lehden porukkaa läheltä tämäkin kyl­lä liip­paa, sil­lä Hei­din Hau­ta­lan isä oli keskeisessä roolis­sa Viipurin puo­lus­tuk­ses­sa. Hän myös vilah­taa tek­stis­sä aivan oma­l­la nimellään.

Min­ul­ta kir­ja meni vähän hotki­mal­la. Piket­ty sai taas jäädä yöpöy­dälle odot­ta­maan. Mut­ta en olekaan mikään keskiver­toluk­i­ja vaan asioi­ta varsin läheltä katsellut.

= = =

Pekka Sauri on selvästi kerän­nyt paljon mate­ri­aalia men­neistä tapah­tu­mista. Se pitäisi saa­da jul­ki. Minus­ta hänen pitäisi kir­joit­taa niiden poh­jal­ta toinen kir­ja, Suo­mi-lehden his­to­ria ja sen mukana tärkeä pala vihreän liik­keen his­to­ri­aa, joka on jäämässä pian uno­hduk­si­in. Romaan­imuo­to on sinän­sä oiva tapa kir­joit­taa his­to­ri­aa, mut­ta oikeil­la nimil­lä ja vain oikeil­la tapahtumilla.