Mitä kristallipallosta näkyy?

Kävin lauan­taina kah­den muun ulkop­uolisen alus­ta­jan kanssa ker­tomas­sa kokoomuk­sen puheen­jo­hta­japäivil­lä, mitä muu­tok­sia tule­vaisu­udessa näen Suomen poli­ti­ikas­sa. Kokoomus­laiset ovat twi­itan­neet tilaisu­ud­es­ta innokkaasti, että on paras­ta ker­toa itsekin, mitä siel­lä sanoin. Tässä 20 min­uutin puheen­vuoro ulko­muis­tista lyhennettynä.

Kak­si mil­jar­dia uut­ta keskilu­okkaista ihmistä lähin­nä Aasi­aan mullis­taa maail­man­talouden. Rooman klu­bin kasvun rajat –kir­jan kysymyk­se­naset­telu tulee uud­estaan ajanko­htaisek­si, sil­lä luon­non­va­ro­jen riit­tävyys on koe­tuk­sel­la. Suo­mi on malmi­varoil­taan köy­hä maa. En edelleenkään ymmär­rä, mikä kiire meil­lä on tyh­jen­tää maaperämme viimei­sistä malmi­varoista nyt, kun raa­ka-aineet vielä ovat halpoja.

Ostovoimainen kysyn­tä nos­taa ruuan maail­man­markki­nahin­to­ja niin paljon, että teol­lisu­us­mais­sa maat­alous voitaisi­in palaut­taa pitkälti markki­nae­htoisek­si. Miten Afrikan köy­hät tästä selviävät, en ymmärrä.

Aasi­as­sa palkat ovat noin kymme­ne­sosa euroop­palai­sista palkoista, mut­ta niiden ostovoima on paljon suurem­pi, ehkä noin kol­ma­sosa. Ero johtuu val­u­ut­takurs­seista, jot­ka toden­näköis­es­ti oikenevat niin, että palkkaerot läh­es katoavat.

Ilmastopoli­ti­ik­ka tulee. Ihmiskun­ta havah­tuu ilmas­ton­muu­tok­sen vaar­al­lisu­ut­teen liian myöhään ja reagoi siihen voimal­la. Neljän­nesvu­o­sisa­ta on hukat­tu ja sik­si toimen­piteistä tulee jyrkkiä. Ain­oa toimi­va tapa on nos­taa fos­si­ilisen ener­gian hin­taa taval­la tai toisel­la, veroil­la tai päästökau­pal­la. Tämä on hyvä tiedostaa, kun suun­nit­telee pitkä­vaikut­teista investoin­tia, liit­tyy se sit­ten omaan asun­toon tai vaik­ka teol­lisi­in investointeihin.

Robot­titekni­ik­ka ottaa spurtin. Robot­titekni­ikas­ta tai laa­jem­min älykkäästä elek­tron­i­ikas­ta tulee hal­paa ja hyvää ja sen tunkeu­tuu kaikkialle. Mas­sa­tavaroiden valmis­tus automa­ti­soituu, mikä tekee siitä taloudel­lis­es­ti aika mie­lenki­in­no­ton­ta. Valmis­tuk­sen osu­us tavaran arvos­ta käy aika vähäisek­si. Tuotan­to palaa Kiinas­ta Euroop­paan, mut­ta työ­paikat eivät palaa.

On arvioitu, että läh­es puo­let työ­paikoista on uhat­tuna. Juhana Var­ti­ainen huo­maut­ti eräässä toises­sa tilaisu­udessa, että suuria raken­nemuu­tok­sia on ollut ennenkin, mut­ta markki­na­t­alous on löytänyt uut­ta työtä van­han tilalle. Tähän halu­an lisätä, että muu­tos on nyt nopeampi, mut­ta ihmisen työikä on yhtä pitkä. Ennen riit­ti, että maanvil­jeli­jän lapset pää­tyivät eri ammat­ti­in kuin van­hempansa, nyt ammat­tia pitää vai­h­taa kesken työuran.

Palk­ka-jakau­man polar­isaa­tio. Teknisen kehi­tyk­sen seu­rauk­se­na on ratio­nal­isoitu pois paljon hyvä­palkkaista ammat­tidu­u­nar­in työtä. Palkka­jakau­mas­ta on vuosien 1995- 2008 välil­lä kadon­nut peräti 300 000 keskipalkkaista työtä. Lähin­nä miesten duu­nar­i­ammat­te­ja, demarei­den unel­ma-ammat­te­ja. Tilalle on tul­lut korkeasti palkat­tu­ja asiantun­ti­jatöitä ja toisaal­ta mata­la­palkkadu­une­ja. Paper­i­työläisen lap­sista voi tul­la korkea­palkkaisia, paper­i­työläistä itseään odot­ta­vat matalapalkkatyöt.

Ilmiö on kan­sain­vä­li­nen ja sen ennuste­taan jatku­van. Yhdys­val­lois­sa medi­aa­ni­palkat eivät ole nousseet aikoi­hin, vaik­ka kansan­tu­lo on nous­sut huo­mat­tavasti. Keskilu­okalla menee huonosti.

Kehi­tyk­sel­lä on vaiku­tuk­sen­sa yhteiskun­ta­rauhaan. Keskilu­okan köy­htymistä on his­to­ri­as­sa tapah­tunut ennenkin, eikä siitä ole koskaan seu­ran­nut mitään hyvää. Polar­isoituneet kansakun­nat eivät ylipään­säkään menesty.

Sosi­aalipoli­ti­ikalle on tulos­sa uusi tehtävä, helpot­taa pieni­palkkaisten ase­maa. Itse näen ratkaisuna perus­tu­lon, jon­ka ensisi­jainen tarkoi­tus on paran­taa pieni­palkkaisten ase­maa sekä suh­teessa suurem­pi­palkkaisi­in että työt­tömi­in näh­den. Kah­teenkymme­neen min­u­ut­ti­in ei mah­du enem­pää perustelua. Jos halu­at­te kuul­la aiheesta enem­män, kysykää Lasse Män­nistöltä.

Tämä tilanne on demareil­la paina­jais­mainen. Joku irvileu­ka on sanonut, että demarei­den taivaas­sa kaik­ki ovat paper­i­työläisiä. Siitä unel­mas­ta etään­nytään koko ajan. Tässä ei ole mitään aihet­ta vahin­go­niloon. Kuka­pa meistä ei toivoisi, että kaik­ki suo­ma­laiset oli­si­vat hyvä­tu­loisia, joil­la on tiili­nen omakoti­ta­lo ja kak­si autoa pihas­sa.  (Min­ul­la voisi ehkä olla huo­mautet­tavaa niistä autoista ja myös omakotitalosta.)

Unel­man karkaami­nen nos­taa perus­suo­ma­laisia demarei­den kus­tan­nuk­sel­la aivan samoin kuin maal­ta­pako aikanaan lihot­ti ven­namo­laisia keskustapuoleen kus­tan­nuk­sel­la. Tässä ei auta, vaik­ka demar­it vai­h­taisi­vat puheen­jo­hta­jaa ker­ran vuodessa. Kun puolueelta on viety unel­ma, siltä on viety kaik­ki. Kor­jause­hdo­tuk­set kuu­losta­vat epä­toivoisil­ta: Neu­vos­toli­it­to takaisin ja sel­l­un keit­to euka­lyp­tuk­ses­ta on kiel­let­tävä. Näin he eivät tietenkään sano eivätkä edes tietois­es­ti ajat­tele, mut­ta sitä hei­dän puheen­vuoron­sa oikeasti edellyttäisivät.

On varaudut­ta­va siihenkin, että meil­lä ei ole koh­ta toim­intakyky­istä demaripuoluet­ta! Tässäkään ei ole mitään nau­run tai vahin­go­nilon aihet­ta. Se on todel­la paha juttu.

Kaupungis­tu­mi­nen kiihtyy (?) Laitoin tuo­hon kysymys­merkin, kos­ka näi­den tren­di­en ennus­t­a­mi­nen on aina vähän han­kalaa. Nyt näyt­tää vah­vasti tältä. Kaikkial­la maail­mas­sa urbaan­it elinkeinot kas­va­vat. Suurin osa niistä voi men­estyä vain kaupunki­maises­sa ympäristössä. Taloudel­lista pakkoa merkit­tävämpi tek­i­jä on, että yhä use­ampi oikeasti halu­aa asua kaupungis­sa ja eri­tyis­es­ti kaupunkien keskus­tois­sa, siis oike­as­sa kaupungis­sa, jos­sa tärkeim­mät liiken­nevä­li­neet ovat ratik­ka ja hissi.  Asen­nemuu­tos on ollut nopea. Helsingis­sä kas­vaa nuori kaupunki­lais­polvi, joka on kaupunki­laisu­ud­estaan ylpeä ja innostunut.

Meneil­lään on myös asun­to­var­al­lisu­u­den uus­jako. Asun­to on suo­ma­lais­ten tärkein omaisu­us. Kasvukeskuk­sis­sa ja eri­tyis­es­ti Helsingis­sä sen arvo nousee ja muut­to­tap­pioalueil­la sen arvo las­kee. Niin kauan kuin aikoo jatkaa asum­is­taan tyh­jenevil­lä seuduil­la, asun­to­jen hin­to­jen laskus­ta on vain hyö­tyä, mut­ta se on kovin ikävä asia, jos aikoo muut­taa pois. Kan­nat­taa syn­tyä suku­un, joka on asunut Helsingis­sä pitkään.

Aivan hirveä uuti­nen oli alku­vi­ikos­ta, että pankit eivät myön­nä enää perusko­r­jaus­lain­o­ja muut­to­tap­pioaluei­den ker­rostaloille, kos­ka talo ei riitä lainan vaku­udek­si. Miet­tikää, mitä tämä ennus­taa noiden raken­nusten ja noiden aluei­den tule­vaisu­ud­es­ta! Suomes­sa meneil­lään ole­va alueke­hi­tys on tabu, jos­ta kukaan ei uskalla sanoa rehellis­es­ti, mitä tuon tien päässä on. Tois­tamme kaik­ki uskol­lis­es­ti mantraa koko maan pitämis­es­tä asut­tuna, mut­ta pankit eivät uskalla lyödä vetoa tämän puolesta.

Val­tioiden kaven­tu­va liikku­ma-ala. Poli­ti­ik­ka on mieliku­vis­samme sitä mitä tehdään eduskun­nas­sa, mut­ta eduskun­nas­sa tehdään aika vähän oikei­ta päätök­siä. Paljon poli­it­tis­es­ta päätök­sen­teosta on siir­tynyt ylikansal­liselle tasol­la ja hyvä niin. Sen sijaan kas­vavis­sa kaupungeis­sa muo­vataan tule­vaisu­ut­tamme kauaskan­toisil­la ratkaisuil­la. Lehdis­tö seu­raa tätä aivan liian vähän. (Joskus kauan sit­ten Helsin­gin Sanomien kun­nal­lis­toim­i­tus­ta kut­sut­ti­in lehden sisäl­lä kroonikko-osas­tok­si). Minä koen voivani vaikut­taa maail­maan paljon enem­män Helsin­gin kaupunkisu­un­nit­telu­lau­takun­nas­sa kuin eduskunnassa.

Voi myös kysyä, oli­si­vatko kaupunkiseudut parem­pi alue­jaon yksikkö kuin maakun­nat, kos­ka toim­inta on kaupunkiseu­tu­jen ympäril­lä – maakun­nat taas ovat enem­män tai vähem­män keinotekoisia yksiköitä. Onnet­to­mia ovat ne kahdes­ta tai kolmes­ta kaupunkiseudus­ta koos­t­u­vat maakun­nat, jois­sa toim­inta keskit­tyy lähin­nä keskuskaupunkien väliseen vihanpitoon.

Poli­it­ti­nen kent­tä voi murtua 

Vaik­ka kat­somme silmä kovana mielipi­de­tiedustelu­jen viimeisiä des­i­maale­ja, niiden todel­li­nen sanoma on, että yhä kas­va­va osa kansalai­sista on poli­it­tis­es­ti täysin epä­var­mo­ja. Kansalaiset ovat enää hyvin vähän kiin­nit­tyneitä puolueisi­in­sa. Jos puolue­tukea ei olisi koos­sa pitävänä voimana, puoluekent­tä olisi ken­ties jo murtunut.

Suurim­mat poli­it­tiset erot ovat puoluei­den sisäl­lä. Kepu­laisille paras slo­gan eurovaaleis­sa olisi: Eteen­päin Olli Rehnin ja Paa­vo Väyry­sen viitoit­tamia teitä! 

Oikean kuvan asi­as­ta saa, kun kat­soo, kei­den kanssa ihmiset istu­vat val­tu­us­to­jen ja eduskun­nan kup­pi­lois­sa keskenään. Jos puolue­jako tehtäisi­in puh­taal­ta pöy­dältä, siitä tulisi aivan eri­lainen. Nykyiset puolue­tover­it huo­maisi­vat ole­vansa kil­paile­vis­sa ja suo­ras­taan vas­takkai­sis­sa puolueissa.

Uhkana Thaimaa-syn­d­rooma? Kaupunkien men­estyvän keskilu­okan laa­jen­e­m­i­nen on tämän maan talouden ain­oa toi­vo. (Tässä joukos­sa muuten äänestetään lähin­nä kokoomus­ta ja vihre­itä, mikä ei tarkoi­ta, että kaik­ki kokoomus­laiset tai kaik­ki vihreät kuu­luisi­vat tähän joukkoon.) Selvä enem­mistö suo­ma­lai­sista kuu­luu kuitenkin nykyke­hi­tyk­sessä häviölle jäävi­in kansan­ryh­mi­in — joko asemi­aan menet­tävään duu­nar­i­joukkoon tai muut­to­tap­pioalueisi­in. Riskinä on – eikä merkke­jä tarvitse kaukaa etsiä – että nämä kak­si joukkoa yhdis­tävät enem­mistön­sä ja kään­tävät poli­ti­ikas­sa kat­seet taak­sepäin haaveenaan maail­ma, jota ei saa takaisin.

Pelol­la odotan, että Antti Rinne, Paa­vo Väyry­nen ja Timo Soi­ni löytävät toisen­sa!