Onko päästökauppa epäonnistunut (3) Päästökauppasektori ja kansalliset päästöt

Hiilid­iok­sidipäästöt on Euroopan unionis­sa jaet­tu päästökaup­pasek­tori­in ja mui­hin päästöi­hin. Päästökaup­pasek­to­ria ovat voimalaitok­set ja suuret läm­pökeskuk­set sekä pääosa teol­lisu­ud­es­ta. Päästökau­pan ulkop­uolel­la on liikenne sähköl­lä kulke­vaa liiken­net­tä luku­un otta­mat­ta. Ulkop­uolel­la ovat maat­alouden päästöt ja taloko­htainen läm­mi­tys. Kaukoläm­pö taas on päästökau­pan piiris­sä ja tietysti sähkölämmitys.

Päästökaup­pasek­to­rille ei ole kansal­lista tavoitet­ta, vaan pelkästään EU:n yhteinen tavoite. Tässä on se hyvä puoli, ettei tarvitse siir­rel­lä tuotan­toa maas­ta toiseen vain sen vuok­si, että täl­lä maal­la on vielä kiin­tiöis­sä tilaa. Päästökau­pan ulkop­uolisille päästöille taas on kansal­liset tavoit­teet, sil­lä eihän vaikka­pa autoilus­sa ole ongel­mana, että joku siir­ty­isi autoile­maan Suomen sijas­ta vaik­ka Unkari­in, kos­ka Suomen kiin­tiöt ovat täyn­nä ja Unkaris­sa on vielä vähän väljyyt­tä. Vaik­ka Suomel­la ei siis ole mitään tavoitet­ta kokon­ais­päästöille, kokon­ais­päästöt kuitenkin vuosit­tain julka­istaan ja huomio keskit­tyy niihin ja vain niihin. Tilas­toista on suo­ras­taan vaikea selvit­tää, miten Suo­mi on täyt­tänyt lupauk­sen­sa päästökaup­pasek­torin ulkop­uoli­sista päästöistä.

Peri­aat­teessa kus­tan­nuste­hokas ilmastopoli­ti­ik­ka edel­lyt­tää, että hiilid­iok­sidi­ton­nil­la on sama hin­ta käyt­tö­tarkoituk­ses­ta riip­pumat­ta. Sil­loin toimen­pitei­den voisi olet­taa kohdis­tu­van sinne, mis­sä euroa kohden saadaan eniten päästöjä vähen­netyk­si. Jos yhdessä kohteessa päästö­jen hin­ta on selvästi suurem­pi kuin muis­sa, siihen kohdis­tu­via päästöjä tor­ju­taan vim­mais­es­ti, vaik­ka samal­la rahal­la saisi enem­män aikaa muual­la. Jako päästökaup­pasek­tori­in ja mui­hin hiilid­iok­sidipäästöi­hin on tämän peri­aat­teen kanssa ristiriidassa.

Seli­tyk­sek­si päästö­jen jakamiseen kah­teen sek­tori­in on esitet­ty, että pienistä kohteista on mah­do­ton ryhtyä mit­taa­maan toteu­tunei­ta hiilid­iok­sidipäästöjä. Ei sitä auton pakop­utkesta tarvit­sisi mita­ta. Riit­tää, että polt­toaineen valmis­ta­ja tai maa­han­tuo­ja ostaa myymään­sä polt­toainemäärää vas­taa­van määrä päästöoikeuksia.

Yht­enä seli­tyk­senä kah­teen eril­liseen kiin­tiöön voidaan ajatel­la taas kil­pailukykyä. Päästökaup­pasek­tori toimii suurelta osin avoimes­sa taloudessa, toisin kuin autoilu, maat­alous tai talo­jen läm­mi­tys. Sik­si tätä päästökau­pan ulkop­uolista talouden osaa on mah­dol­lista kan­nus­taa paljon voimakkaam­min päästö­jen vähen­nyk­si­in. Näin myös tehdään. Autoil­i­joi­ta esimerkik­si kan­nuste­taan vähäpäästöisyy­teen polt­toain­everon, ajoneuvoveron,ja autoveron kaut­ta niin rankasti, että nämä kan­nus­timet yhteen­las­ket­tuna vero­porkkanat vas­taa­vat päästöoikeu­den hin­tana automa­llista ja ajomääristä riip­puen noin 750 euroa hiilid­iok­sidi­ton­nil­ta. Päästöoikeu­den hin­ta on tätä kir­joitet­taes­sa neljä euroa ton­nil­ta ja suurim­mil­laankin se on ollut 30 euron tietämis­sä. Toisaal­ta maat­alouden ja asun­to­jen läm­mi­tyk­sen päästöjä tor­ju­taan paljon pon­net­tomam­min, vaik­ka samaa hiilid­iok­sidia läm­mi­tyskat­ti­las­ta tulee kuin pakoputkesta.

Auto­jen osalta on ehkä ajatel­tu, että mitään tap­pi­o­ta kansan­taloudelle ei tule siitä, että auton omis­ta­jat siir­tyvät pienem­pi­in autoi­hin. Niin­pä voimakas ylio­h­jaami­nen on har­mi­ton­ta. Näin on myös syn­nytet­ty auto­te­ol­lisu­udelle voimakas kan­nuste kehit­tää vähem­män polt­toainet­ta kulut­tavia auto­ja. Vaarana on kuitenkin tilanne, jos­sa autoilun aiheut­tamia päästöjä vähen­netään taval­la, joka lisää niitä enem­män vaikka­pa auton tai akku­jen valmis­tuk­ses­sa, kos­ka ajon aikana syn­tyvät päästöt mak­sa­vat niin val­tavasti enem­män kuin auton valmis­tuk­ses­sa syntyvät.

EU aset­ti vuon­na 2005 tavoit­teek­si päästökaup­pasek­to­rille päästö­jen vähen­tämisen vuo­teen 2020 men­nessä 21 pros­en­til­la vuo­den 2005 tasos­ta. Päästöoikeuk­sien määrä las­kee tasais­es­ti 1,74 % vuodessa kohti tätä vuo­den 2020 tavoite­ta­soa.  Tämän lisäk­si päästökaup­pasek­torin ulkop­uolisille päästöille on kansal­liset tavoit­teet. Suomen tavoite on alen­taa näitä päästöjä 16 pros­ent­tia vuo­teen 2020 men­nessä vuo­den 2005 päästö­ta­sos­ta. Tämä tavoite on paljon vaikeam­min toteutet­tavis­sa kuin tuo päästökaup­pasek­torin tavoite.

Kos­ka päästöoikeuk­sia on liik­keel­lä vain tuo vuosit­tain alene­va määrä, päästökaup­pasek­torin päästö­jen pitäisi vähen­tyä automaat­tis­es­ti sovit­tu määrä. Tässä on kuitenkin merkit­tävä vuo­to. Päästöoikeuk­sia voi han­kkia myös niin san­o­tu­il­la jous­tavil­la mekanis­meil­la. Voi esimerkik­si aut­taa jotain kehi­tys­maa­ta met­sänis­tu­tuk­ses­sa, mikä sitoo hiiltä ilmake­hästä. Nämä jous­ta­vat mekanis­mit vuo­ta­vat kuin seu­ra tuo­den väljyyt­tä päästökaup­pasek­torin päästöi­hin niin, ettei sovit­tui­hin tavoit­teisi­in päästäkään.

Tavoit­teis­sa on kuitenkin pysyt­ty enem­män kuin hyvin. Toisaal­ta talouden taan­tu­man, toisaal­ta toteutetun ilmastopoli­ti­ikan vuok­si päästöt ovat alen­tuneet tavoitet­ta nopeam­min niin, että vuo­den 2012 lopus­sa käyt­tämät­tömiä päästöoikeuk­sia siir­tyi seu­raav­ille vuosille parin mil­jardin ton­nin edestä ja päästöoikeuk­sien hin­ta on laskenut nol­lan tun­tu­maan. Täl­lä perus­teel­la voi sanoa päästökau­pan epäon­nis­tuneen, kos­ka se ei ohjaa enää mitään, tai onnis­tuneen eri­no­mais­es­ti, kos­ka päästöt ovat laske­neet juurin niin paljon kuin niiden piti laskea.