Onko päästökauppa epäonnistunut (2) Miksi EU valitsi päästökaupan

En seu­ran­nut mil­lään taval­la neu­vot­telu­jen kulkua, kun päästökaup­paan päädyt­ti­in hiilid­iok­sidi­veron sijas­ta. Voin sik­si vain arvail­la, mik­si tähän ratkaisun päädyttiin.

Yhdys­val­lat

Vaik­ka EU aloit­ti maail­man ensim­mäisen päästökau­pan, aja­tus ei tul­lut euroop­palaisil­ta, vaan Yhdys­val­loista Clin­tonin hallinnol­ta. Yhdys­val­lat edisti sil­loin pon­tev­asti ilmastopoli­ti­ikkaa, kunnes kaik­ki muut­tui Flori­dan ään­ten­lasken­nan tulok­se­na. Häviölle jäänyt Al Gore on omis­tanut koko tar­mon­sa ilmas­tokysymyk­si­in. Iso asia jäi kiin­ni aika pienestä.

Clin­tonin hallinnol­la oli hyviä koke­muk­sia päästökau­pas­ta rikkipäästö­jen kuri­in pane­mises­sa; markki­noiden käyt­tö johti huo­mat­tavasti kus­tan­nuste­hokkaam­paan poli­ti­ikkaan kuin esimerkik­si Suomes­sa valit­tu jäykän nor­mi­tuk­sen tie. Yhdys­val­lat selvisi rikkipäästö­jen vähen­tämis­es­tä tämän ansioista paljon meitä halvemmalla.

 Lupauk­sen täyttäminen

EU:n vuosit­tai­sis­sa päästöis­sä ei ole mitään eri­ty­istä rajaa, jon­ka ala­puolel­la päästöt ovat hai­tat­to­mia ja sen yläpuolel­la vaar­al­lisia, mikä vie poh­jaa päästökau­pal­ta keinona. Hallinto tekee kuitenkin kaikesta juridi­ikkaa ja siltä kannal­ta EU:n kan­sain­väli­sis­sä sopimuk­sis­sa anta­ma lupaus on se raja. Päästöoikeuk­sia on liik­keel­lä määrä, joka vas­taa EU:n kan­sain­väli­sis­sä kok­ouk­sis­sa anta­maa lupaus­ta. Jos kukaan ei fuskaa, päästöt laske­vat automaat­tis­es­ti EU:n lupaa­malle tasolle, mikä on sinän­sä hyvä asia, mut­ta toisaal­ta jär­jestelmä ei kan­nus­ta lainkaan alen­ta­maan päästöjä ton­nil­lakaan tuon rajan alle, vaik­ka se olisi kuin­ka help­poa. Ilmake­hän kannal­ta rajan ylit­tävät ja alit­ta­vat päästöt ovat ton­nia kohden aivan yhtä haitallisia. Tämä ongel­ma on hyvin ajanko­htainen tätä kir­joitet­taes­sa, kun päästöoikeuk­sien taso on laskenut nol­lan pin­taan. Ongel­maa ei olisi, jos päästökaup­pa olisi globaalia.

 Euroop­palaisen teol­lisu­u­den kilpailukyky

Yksi syy vali­ta päästökaup­pa oli ehkä sinä, että pelät­ti­in hiilid­iok­sidi­veron heiken­tävän euroop­palaisen teol­lisu­u­den kil­pailukykyä. Päästöoikeudet saatet­ti­in antaa teol­lisu­udelle ilmaisek­si, jol­loin niistä ei koi­tu­isi yri­tyk­sille kus­tan­nuk­sia. Päin­vas­toin, päästöjä vähen­tämäl­lä yri­tys voisi paika­ta talout­taan päästöoikeuk­sia myymällä.

Tässä argu­men­tis­sa on kak­si ongel­maa. Jos euroop­palainen yri­tys hark­it­see tar­jouk­sen jät­tämistä vien­tipro­jek­tista Brasil­i­aan, vien­ti­tuot­teeseen kohdis­tu­va miljoo­nan euron hiilid­iok­sidi­vero tietysti heiken­tää sen kil­pailukykyä miljoon­al­la eurol­la. Tar­joushin­nan on olta­va niin korkea, että myös vero tulee kate­tuk­si. Tilanne ei muu­tu mik­sikään siitä, että samaan pro­jek­ti­in kuluukin ilmaisek­si saatu­ja päästöoikeuk­sia miljoo­nan euron edestä. Tar­joushin­nan on edelleen olta­va niin korkea, että tuo miljoona euroa tulee kate­tuk­si, kos­ka muus­sa tapauk­ses­sa­han yri­tys voisi myy­dä ne oikeudet miljoon­al­la eurol­la. Korkein­taan yri­tyk­sen kan­nat­taa käyt­tää arvokkai­ta päästöoikeuk­sia pro­jek­ti­in pelos­sa, että jos se myy oikeudet tänä vuon­na tuotan­non supis­tu­misen vuok­si, ensi vuon­na se saa niitä vähemmän.

Jos taas tämä seu­raavien vuosien päästöoikeuk­sien suo­jelu on peruste, sil­loin päästökaup­pa ohjaa käyt­täy­tymistä väärin. Vaikka­pa betoni­te­ol­lisu­udelle annetut päästöoikeudet kan­nus­ta­vat kyl­lä valmis­ta­maan beto­nia mah­dol­lisim­man pienin päästöin, mut­ta se ei kan­nus­ta vai­h­ta­maan beto­nia raken­nus­ma­te­ri­aali­na puuhun.

Jous­ta­vat mekanismit

Kioton sopimuk­seen sisäl­tyi koh­ta, jon­ka mukaan teol­lisu­us­maat saa­vat helpo­tuk­sia päästö­tavoit­teisi­in­sa, jos aut­ta­vat kehi­tys­mai­ta vähen­tämään omia päästöjään. Tämä on helpoin toteut­taa päästökau­pas­sa. Jos istut met­sää jos­sain kehi­tys­maas­sa, saat sido­tun hiilen ver­ran päästöoikeuk­sia. Peri­aate oli teo­ri­as­sa oikein hyvä, mut­ta käytän­nössä päästökaup­pa vuo­taa juuri tässä kohdin pahasti. Osa toimista on silkkaa hui­jaus­ta ja järke­vistäkin toimen­piteistä moni on sel­l­aisia, että ne toteutet­taisi­in joka tapauksessa.

Kulut­ta­jan väitet­ty etu

Kun päästökaup­paa valmis­telti­in, moni päät­täjä käyt­ti puheen­vuoro­ja, joista sai vaikutel­man, kuin puhu­ja olisi ihan oikeasti kuvitel­lut, että päästöoikeudet eivät nos­ta sähkön hin­taa, kun­han vain hiilivoimalat saa­vat päästöoikeuten­sa ilmaisek­si. Eihän ilmaisek­si saatu päästöoikeus voi olla mikään tuotan­tokus­tan­nus! Tässä on taustal­la sama loogi­nen virhe kuin raken­nus­li­ikkei­den väit­teessä, että asun­to­jen korkea hin­ta johtuu korkeista tontinhinnoista.

Oli syy mikä hyvän­sä, hiilivoimalat sai­vat päästöoikeuten­sa ilmaisek­si. Kun päästöoikeuk­sien hin­ta kuitenkin meni mikro­talous­teo­ri­an mukaises­ti sel­l­aise­naan sähkön hin­taan, päästökaup­pa, jon­ka piti ran­gaista kivi­hi­ililaitok­sia, teki niiden omis­tamis­es­ta todel­la kannattavaa.

On vaikea kuitenkaan uskoa, että EU:n päätök­sen­tekoa valmis­tel­e­vat eivät ymmärtäisi mikro­talouden alkei­ta. Jokin syy päästöoikeuk­sien ilmais­jakoon siis on olta­va. Jos asi­aa halu­aa tarkastel­la hyvän­tah­tois­es­ti, voisi ajatel­la, että ener­giay­htiöt ovat val­tavien investoin­tien edessä muut­taes­saan tuotan­to­ta­paansa. Sik­si on hyvä vahvis­taa niiden tasei­ta. Ener­giay­htiöt, Helsin­gin Ener­gia niiden mukana, eivät suinkaan käyt­täneet tätä rahavir­taa valmis­tau­tu­ak­seen investoimaan uusi­u­tu­vaan ener­giaan, vaan jakoi­vat voiton omis­ta­jilleen. Vuodes­ta 2014 alka­en voimay­htiöt eivät enää saa päästöoikeuk­sia ilmaisek­si, vaan joutu­vat osta­maan ne val­tion huutokaupasta.