Onko päästökauppa epäonnistunut? (1) Vero vai päästökauppa?

(Jatkan ilmastopoli­ti­ikkaa koske­vaa sar­jaa päästökau­pan tarkastelulla)

Talousti­eteen kannal­ta ensim­mäisek­si mieleen tule­va keino vähen­tää hiilid­iok­sidipäästöjä kus­tan­nuste­hokkaasti on aset­taa niille niiden haitallisu­ut­ta vas­taa­va vero. Pitää vain sopia, kuin­ka suuri hait­ta hiilid­iok­sidi­ton­nista syn­tyy ja sisäistää tämä ulkoinen kus­tan­nus hin­taan verot­toma­l­la päästöjä.

Ilmastopoli­ti­ikan väli­neek­si on kuitenkin valit­tu hiilid­iok­sidi­veron serkku, päästökaup­pa. Se on tähän tarkoituk­seen vähän erikoinen val­in­ta, kos­ka päästöoikeuskaup­pa (cap and trade) sopii parhait­en tilanteisi­in, jos­sa päästöstä aiheutu­va hait­ta on voimakkaasti epä­lin­eaari­nen. Pienistä päästöistä ei ole juuri hait­taa, mut­ta jonkin tietyn kyn­nysar­von jäl­keen hai­tat kas­va­vat jyrkästi. Näin on lai­ta vaikka­pa yksit­täiseen järveen kohdis­tu­vien ravin­nepäästö­jen kohdal­la. Pienistä ravin­nepäästöistä ei ole suur­ta hait­taa, mut­ta yli kri­it­tisen rajan noustes­saan ravin­nepäästöt johta­vat lev­äkuk­in­toi­hin ja hap­pika­toon tuhoten ehkä elämän koko järvessä. Täl­löin on järkevää päät­tää, mon­tako ton­nia vaikka­pa typpeä järveen saa päästää ja huu­tokau­pa­ta tämä päästömäärä halukkaiden kesken.

Huu­tokau­pan sijas­ta päästöoikeudet voidaan jakaa van­han saas­tut­tamishis­to­ri­an perus­teel­la van­hoille toim­i­joille. Myös ilmaisek­si saadut päästöoikeudet kan­nus­ta­vat vähen­tämään päästöjä, kos­ka yli jääneet oikeudet voi myy­dä. Jär­ven kannal­ta päästökaup­pa on tur­val­lisem­pi kuin vero, kos­ka päästömäärä on kaikissa olo­suhteis­sa rajoitet­tu tur­val­lisek­si arvioitu­un määrään.

Ilmais­jako van­ho­jen syn­tien perus­teel­la on tietysti vähän epä­moraal­ista – siinähän palk­i­taan vas­tu­ut­tomas­ta toimin­nas­ta, mikä ei voi olla har­mit­ta­mat­ta kil­pail­i­jaa, joka on rak­en­tanut aikanaan suurel­la rahal­la tehokkaan puhdis­ta­mon. On myös uut­ta markki­noille tuli­jaa kohtaan vah­vasti syr­jivää, jos ennestään toimin­nas­sa ole­va kil­pail­i­ja saa päästöoikeuten­sa ilmaisek­si ja uusi tulokas joutuu ne osta­maan. Poli­it­tis­es­ti tämä on kuitenkin real­is­tista, kos­ka van­hat työ­paikat ovat lob­bauk­sen kohteena aina arvokkaampia kuin uudet, jois­sa ei vielä ole kukaan töis­sä. Ja syn­tyy­hän päästöoikeuk­sien myyn­nistä puhdis­ta­mon rak­en­tamiseen tulovirtaa.

Koko maail­maa ja seu­raavia vuosikym­meniä ajatellen hiilid­iok­sidipäästöil­lä ehkä on tuol­lainen kri­it­ti­nen raja. Se voisi olla vaik­ka se Bill McK­ibbenin 575 Gt vuo­teen 2050 men­nessä. Euroopan Union­in päästöille vuon­na 2014 ei ole mitään luon­non­ti­eteel­listä kri­it­tistä rajaa. Jokainen päästet­ty hiilid­iok­sidi­ton­ni on aika suurel­la tarkku­udel­la yhtä haitalli­nen. Tämä puoltaisi selvästi hiilid­iok­sidi­veroa päästökau­pan sijasta.