Helsingin liikenteestä pitäisi jo sopia (1/5): ajelehdimme umpikujaan.

Helsingis­sä tehti­in suuri liiken­nepoli­it­ti­nen kokon­ais­ratkaisu joskus vuo­den 1970 paikkeil­la, kun päätet­ti­in, ettei Smith-Polvisen viitoit­ta­mal­la tiel­lä halut­tu ede­tä. Sil­loin päätet­ti­in rajoit­taa työ­matkapysäköin­tiä Helsin­gin niemel­lä, päätet­ti­in säi­lyt­tää ratikat ja uusia kalus­to, rak­en­taa metro ja alet­ti­in vara­ta omia kaisto­ja bus­seille ja ratikoille. Tämän jäl­keen ei oikeas­t­aan ole päätet­ty mitään. Liiken­teestä on poli­it­tis­ten ryh­mien välil­lä huo­mat­tavia ide­ol­o­gisia erim­ielisyyk­siä eikä kom­pro­mis­se­ja ole kyet­ty tekemään. Tämä on huono jut­tu, sil­lä ohjaam­a­ton liiken­nepoli­ti­ik­ka on vai­h­toe­hdoista huonoimpia. Se johtaa huonoon tulok­seen oikeas­t­aan kaikkien tavoit­tei­den osalta. 

Kan­takaupun­gin asukasluku tulee nouse­maan läh­es sadal­la tuhan­nel­la asukkaal­la ja moni – esimerkik­si minä – halu­aisi sen nou­se­van vielä enem­män. Tätä ei kyetä hoita­maan ilman uusia liiken­nepoli­it­tisia ratkaisu­ja. Uhkana on sekä asum­isolo­suhtei­den heikken­e­m­i­nen liiken­teen hait­to­jen vuok­si ja saavutet­tavu­u­den heikken­e­m­i­nen ruuhkau­tu­misen vuok­si. Täl­löin kan­takaupun­ki muut­tuisi vähem­män houkut­tel­e­vak­si sekä asukkaiden että työ­paikko­jen silmis­sä. Täl­lainen kehi­tys on vältettävä.

Jot­ta kan­takaupun­ki olisi houkut­tel­e­va paik­ka asukkaille ja työ­paikoille, sitä pitää var­jel­la liiken­teen haitoil­ta samal­la, kun liikku­misen alueen sisäl­lä on olta­va help­poa, nopeaa ja miel­lyt­tävää. Sik­si liiken­teestä pitäisi hil­jak­seen sopia.