Münster — Wuppertal

Pyöräily­blog­gaus­ta Travemünde-Pariisi:

Keskivi­ikko, Mün­ster — Wuppertal

Sadet­ta uhkaavas­sa säässä ajoin aika vauhdikkaasti Dort­mundi­in. Mat­ka kul­ki ensin pelkkää lakeut­ta, mut­ta sit­ten maise­ma muut­tui kumpuil­e­vam­mak­si — fyy­sis­es­ti haas­tavam­mak­si, mut­ta paljon mielenkiintoisemmaksi.

Dort­mundis­sa pistäy­dyin nopeasti syömässä. Kebabia taas, niitä on tar­jol­la ja jäätelöbaareja.
Sak­salais­ten kaupunkien kesku­s­tat ovat kaik­ki saman­laisia. Niistä voisi kaik­ista ottaa kuvan, jos­ta näk­isi, että Sak­sas­sa ollaan, mut­ta ei voisi erot­taa lainkaan, mis­sä sak­salaises­sa kaupungis­sa. Nämä on taval­laan suun­nitel­tu todel­la hyvin, mut­ta jotenkin hen­ki puut­tuu. Vähän on kuin kaup­pakeskuk­ses­sa tai ruotsin­laivas­sa. Tämä oli jo siis nähty, joten jatkoin nopeasti etelään.

Val­itsin pienen tien. Sen ver­ran kar­tan­luku­taitoa min­ul­la oli, että tiesin valin­neeni mäkisen taipaleen, mut­ta en näin mäk­istä. Tie nousi ja nousi. Nousu ei ollut kovin jyrkkä. Noin kuusi kilo­metriä noin neljän pros­entin mäkeä. Juuri täl­laisia taipalei­ta varten pyörässäni on triplavai­hde edessä, joten nousen mäet hitaasti mut­ta var­masti. Ongel­mana oli vain, että kel­lo alkoi olla paljon.

Nousua oli yhteen­sä 180 metriä, sit­ten sadan metrin riemukas lasku laak­son poh­jalle. Luulin, että tästä eteen­päin laak­soa pitkin olisi alamä­ki, kos­ka olin päätel­lyt, että joki vir­taa Reini­in. Mut­ta ei, joki vir­tasikin väärään suun­taan. Ensin piti ylit­tää veden­jaka­ja, mikä merk­it­si uut­ta sadan metrin nousua, tosin aika loi­va se oli. Veden­jaka­jan jäl­keen alkoi pitkä lasku kohti Reiniä. Mihinkähän ne vedet sil­lä toisel­la puolel­la joutuivat?

Hakeuduin hotel­li­in Wup­per­talis­sa, pienessä kaupungis­sa, jos­sa oli yllät­tävän mon­ta hotel­lia. Ensim­mäi­nen oli täyn­nä, mut­ta vas­taan­ot­tovirkail­i­ja etsi auli­aasti min­ulle hotellin, jos­sa oli tilaa. Täl­lainen ystäväl­lisyys on tois­tunut niin mon­ta ker­taa, että liit­tyyköhän siihen jokin provikka? Tai sit­ten se on vain kaikkia hyödyt­tävää vastavuoroisuutta.
Paikan erikoisuute­na on roikku­ratik­ka, joka on nos­tet­tu hyvin insinöörimäisille teräs­palkeille ja jos­sa vaunut roikku­vat kiskos­ta. Maise­maele­ment­tiänä se on varsin hal­lit­se­va. Se kul­kee ilmeis­es­ti laak­son päästä päähän.

Ruuan suh­teen olin pahasti myöhässä ja jouduin tyy­tymään pizzaan.

Sak­salais­ten pikkukaupunkien liiken­nepoli­ti­ik­ka on hyvin vah­vaot­teista. Toisaal­ta niitä pirsto­vat aivan järkyt­tävän kuusikaistaiset (!) kaupunki­mo­tar­it ja toisaal­ta muu onkin sit­ten jalanku­lun ja pyöräi­lyn ehdoil­la. Autol­la pääsee, mut­ta kadut ovat puss­in­per­iä ja niil­lä aje­taan korkein­taan kahtakymppiä.