Vancouverin alakaupunki oli täynnä pilvenpiirtäjiä, mutta sen lisäksi korkeita tornitaloja oli vähän joka puolella. Developerien aloitteellisuus suhteessa järjestelmälliseen kaupunkisuunnitteluun näkyi eräänlaisena sekavuutena, mutta ei lopputulosta nyt ainakaan tylsäksi voinut sanoa.
Pilvenpiirtäjät olivat hoikempia kuin ovat muualla. Tämä paikallinen erikoisuus selittyi sillä, että pelastusviranomaiset hyväksyvät pienemmät portaat. Näistä normeista olisin halunnut kuulla enemmän, mutta sähköposti ja internet toki toimivat. Omassa hotellissamme (vain 18 kerrosta) paloportaat olivat jyrkät ja kapeat. Flyygeliä ei taitaisi saada ylös, mutta potilas saadaan paareilla alas, jos kantajilla on ruista ranteessaan. Sain sen käsityksen, että Vancouverissa hyväksytään, että portaat vaihtavat suuntaa yhden kerroksen sisällä, kun muulla koko kerrosväli pitää mennä yhteen suuntaan, jolloin portaikon vaatima poikkipinta-ala melkein puolittuu. Vaikea uskoa, että se olisi tällaisesta kiinni.
Tornitalokortteleita reunustivat kadunvartta pitkin kaksikerroksiset liikerakennukset tai kolmikerroksiset townhouset. nämä näkyivät näkyi kadulle. Korkeat tornit olivat näiden takana tai osittain päällä. Niitä ei kadulta nähnyt ellei erikseen kurkistanut ylös. Huijaus onnistui täydellisesti. Eihän Helsingin Aleksillakaan huomaa, että rakennuksia on korotettu, ellei osaa erikseen katsoa. Kadut pysyivät valoisina, koska tornit olivat hoikkia ja niiden välissä oli riittävästä tyhjää.
Katumaisemassa tornitalot eivät häirinneet, mutta kaupungin siluettiin niillä tietysti oli shokeeraava vaikutus. Katumaisema oli ihmisen mittakaavassa ja vaihtelevat. Pilvenpiirtäjien monotoninen seinä tekisi siitä ankean.
Matalampien talojen toimiminen pilvenpiirtäjien jalustoina tuottaa toisenkin merkittävän hyödyn. Ne estävät pilvenpiirtäjän aiheuttamien tuulten pääsemisen jalankulkijoiden tasolle.
