Talouspolitiikan paradigma muuttumassa?

Ilmas­sa on kovasti merkke­jä val­lit­se­van taloudel­lisen par­a­dig­man muu­tok­ses­ta. Varsinkin EU:n poli­ti­ikkaa on leiman­nut usko talous­teo­ri­aan, jon­ka mukaan julkisen val­lan ei tarvitse aut­taa suh­dan­tei­ta pysymään rauhal­lise­na, vaan on oikein vähen­tää julk­ista kulu­tus­ta ja alen­taa korot­taa vero­ja työt­tömyy­den noustes­sa. Näin­hän on kir­joitet­tu Suomen myös hal­li­tu­so­hjel­maan: jos olot paran­tu­vat, ale­taan elvyt­tää ja jos ne heikkenevät, ale­taan kor­ja­ta val­tion­talout­ta. Oikeaop­pista on tämän mukaan antaa rahamarkki­noiden huole­htia suh­dan­tei­den tasaamis­es­ta. Laskukau­den aikana korot laske­vat ja houkut­tel­e­vat kulut­ta­maan ja ennen kaikkea investoimaan. 

Tämä toimii, jos suh­dan­teet eivät heikkene kovin pahasti. Lik­vidi­teet­tiansas­sa korot saavut­ta­vat nol­lan eikä elpymistä tapah­du tästä huoli­mat­ta. Alle nol­lan korot eivät voi laskea, kos­ka pank­ki ei voi mak­saa ihmisille siitä, että nämä otta­vat velkaa.

Vas­takkainen käsi­tys, jota esimerkik­si Paul Krug­man on puoltanut, on, että talouden ajautues­sa lik­vidi­teet­tiansaan julkisen val­lan on elvytet­tävä velak­si. Sil­loin on eri­tyisen hyvä aika kor­ja­ta home­k­oulut sekä rak­en­taa teitä ja rautateitä.

”Lamaa kan­nat­taa syven­tää säästöil­lä” –koulukun­ta on pitänyt oppi-isinään kaveruk­sia Rein­hart ja Rogoff, jot­ka kuu­luisas­sa tutkimuk­ses­saan osoit­ti­vat, että val­tion velan nousem­i­nen yli 90 pros­entin (kuten Sak­sas­sa) seu­rauk­se­na on kasvun jyrkkä heikken­e­m­i­nen. Nuori opiske­li­ja osoit­ti har­joi­tustyönään, että tämä tutkimus­tu­los, johon esimerkik­si Olli Rehn on vedonnut, on perus­tunut lasku­virheeseen. Krug­man onkin jo ehdit­ty julk­istaa väit­te­lyn kiis­tat­tomak­si voittajaksi. 

Aika moni on muutenkin tul­lut siihen tulok­seen, että Euroop­pa on säästämässä itsen­sä hengiltä. Eteläisen Euroopan ankarat säästöku­u­rit ovat tuoneet vain kär­simys­tä, mut­ta julki­nen talous ei ole kohen­tunut. Säästöt ovat tuoneet niin paljon työt­tömyyt­tä, ettei julkisen talouden ali­jäämä ole hel­lit­tänyt lainkaan.

Muut taan­tu­man kohdan­neet maat kuten Japani, Bri­tan­nia ja USA ovat anta­neet val­tion velka­an­tua aika surut­ta. Ei ole niin vaar­al­lista, vaik­ka val­tio on suo­raan tai mutkan kaut­ta paljonkin velkaa keskus­pankille, jon­ka se omis­taa. Korko­ja on varaa mak­saa vaik­ka kuin­ka paljon, jos mak­saa ne  itselleen. Englan­nis­sa on nyt ryhdyt­ty jar­rut­ta­maan velka­an­tu­mista, ja taan­tu­maan siinä onkin päädyt­ty, mut­ta velka­an­tu­mi­nen jatkuu.

Inflaa­tio­ta tämä setelira­hoituk­sen räikein muo­to ei pysty aiheut­ta­maan niin kauan, kun talous on joka tapauk­ses­sa lamas­sa ja korot nol­las­sa. Kun talous joskus elpyy, ylimääräistä lik­vidi­teet­tiä on hyvä kerätä pois. Vähän tämä tuot­taa tehot­to­muut­ta, mut­ta kyl­lä 60 pros­entin nuoriso­työt­tömyys on tehot­to­muute­na pahempi asia.

Japanin ja Yhdys­val­to­jen elvyt­tämi­nen keskus­pankki­ra­hal­la on sikäli yksinker­tainen jut­tu, että on yksi maa ja yksi keskus­pank­ki. EKP:n osalta tilanne on han­kala, kos­ka yhden euro­maan tukem­i­nen keskus­pankki­ra­hal­la on ainakin tulkit­tavis­sa tulon­si­ir­roksi euro­maid­en välillä.

On aika vah­va argu­ment­ti yhteis­val­u­ut­taa vas­taan, jos yhteis­val­u­ut­ta pakot­taa euro­maat har­joit­ta­maan hölmöä talous­poli­ti­ikkaa ja painaa koko maanosan vuosik­si lamaan.

On aivan var­ma, että olisi parem­pi har­joit­taa suh­dan­tei­ta tasaavaa finanssipoli­ti­ikkaa kuin jyrken­tää finanssipoli­ti­ikalla suh­dan­nevai­htelu­ja. Tämä edel­lyt­täisi kuitenkin poli­itikoil­ta malt­tia olla käyt­tämät­tä rahaa noususuh­dan­tei­den aikana. Pahin mah­dolli­nen on yhdis­telmä, jos­sa talous­poli­ti­ikkaa ohjaa­vat käsi kädessä mon­e­taris­miuskoon hurah­tanut oikeis­to ja pop­ulisti­nen ”rahaa pitää käyt­tää, kun sitä on” ‑vasem­mis­to.