Miksi lapsiperheitä suositaan kaavoituksessa?

Myön­nän ole­vani jos­sain määrin vas­tu­us­sa nyt man­an maille pää­tyneestä 75 neliön keskiar­votavoit­teesta. Olin neu­vot­tele­mas­sa asun­to-ohjel­mas­ta ja ajoin sen sil­loin vuon­na 2004 voimaan­tulleen asun­to-ohjel­man tavoit­teisi­in. Min­un ajatuk­se­nani kuitenkin oli, että tämä olisi tavoit­teena koko kaupun­gin alueel­la keskimäärin. Sitä alet­ti­in kuitenkin nou­dat­taa jokaises­sa kaupungi­nosas­sa yhtäläis­es­ti ja kaupungi­nosien sisäl­lä jokaisel­la ton­til­la erikseen.

Mik­si lap­siper­heitä pitää suosia kaavoituk­ses­sa? Eivätkö markki­nat voisi ratkaista asi­aa? Kahdes­ta syys­tä eivät.

Aika­jänne. Jos asun­not oli­si­vat telt­to­jen kaltaisia siir­ret­täviä luo­muk­sia, näin voisi tehdä. Kun raken­nuk­sen elinkaari on toiv­ot­tavasti pitkälti yli sata vuot­ta, on kat­sot­ta­va vähän pidem­mälle. Raken­nus­li­ik­keen aikaper­spek­ti­ivi ulot­tuu vain siihen het­keen, kun asun­to on myy­ty. Uusille asuinalueille muut­taa aina nuo­ria ihmisiä. Jos ajateltaisi­in vain seu­raa­van vuo­den asun­non tarvet­ta, raken­net­taisi­in vain ensi­a­sun­to­ja parikymp­pisille. On ter­vet­tä ja suo­tavaa, että ihmiset kiin­tyvät asuinalueeseen­sa ja sen sosi­aal­isi­in verkos­toi­hin. Sik­si ei ole hyvä joutua muut­ta­maan per­heen kas­vaes­sa kokon­aan muualle. Esimerkik­si HITAS-Kata­janokalla havait­ti­in nopeasti, että kymmenet per­heet oli­si­vat halun­neet muut­taa ensikak­siostaan isom­paan asun­toon, mut­ta niitä ei ollut, kun oli raken­net­tu lyhyt­näköis­ten tavoit­tei­den mukaises­ti. Osit­tain ongel­ma joh­tui myös HITAS-sään­telystä, jon­ka vuok­si per­hea­sun­to­ja ei ikinä vapautunut.

Sekoit­tunut asun­to­jakau­ma. Pidämme tärkeänä, että sosi­aa­li­nen asun­to­tuotan­to sijoite­taan hajalleen ympäri kaupunkia, eikä keskite­tysti omille alueilleen. Samas­ta syys­tä ei pidä myöskään tehdä omia asuinalueitaan sinkuille, lap­siper­heille ja van­huk­sille. Lap­siper­hei­den tulot henkeä kohden ovat selvästi sinkku- ja eläkeläis­per­heitä alem­mat. Sik­si lap­siper­heil­lä on rajal­liset mah­dol­lisu­udet mak­saa saman­laisia neliöhin­to­ja isom­mista asun­nois­taan kuin sinkut mak­sa­vat pienem­mistä. Markki­namekanis­mi häätäisi pääosan lap­siper­heistä jon­nekin kauas halpo­jen asumiskus­tan­nusten alueille.

Raken­nus­li­ik­keet valit­ta­vat, etteivät per­hea­sun­not mene kau­pak­si kan­takaupungis­sa. Kyl­lä ne menevät, kun hin­ta on sopi­va, mut­ta raken­nus­li­ikkeille sopii vain mah­dol­lisim­man korkea hin­ta. Kaa­van velvoit­ta­mat per­hea­sun­not on toki rasite, jon­ka tarkoituk­se­na on painaa suurten asun­to­jen neliöhin­taa alas niin, että osta­ja löy­tyy. Jos markki­nat toimi­vat hyvin, tämä rasite kap­i­tal­isoituu maan hin­taan ja jää lop­ul­ta siis maan­omis­ta­jan eli yleen­sä kaupun­gin mak­set­tavak­si. Kaavois­sa on monia muitakin taloudel­lista hyö­tyä rasit­tavia määräyksiä.

Paljon merkit­täväm­min kaavoituk­ses­sa suosi­taan pien­taloa­sum­ista, kun jotkut ton­tit kaavoite­taan vain pien­taloille, vaik­ka ker­rostalon rak­en­ta­ja mak­saisi ton­tista enem­män. Sama kokoomus, joka ei halua suosia lap­siper­heitä ker­rostaloa­sumises­sa, suo­ras­taan vaatii omako­ti­a­su­jien suosimista kaavoituksessa.
(Oma aiheen­sa olisi pohtia, mil­laista kaupunkia syn­ty­isi pientalo/kerrostalo ‑rak­en­tamisen markki­nae­htois­tamis­es­ta. Tont­ti myytäisi­in eniten tar­joavalle ja tämä saisi rak­en­taa siihen oman val­in­tansa mukaan joko pien­talon tai kerrostalon)