Maapallon rajallisuus

(Kasvua vai kehi­tys­tä 3/7)

Val­taosa maa­pal­lon luon­non­va­ro­jen kulu­tuk­ses­ta palvelee teol­lis­ten yhteiskun­tien mak­sukyky­istä väestöä. Meneil­lään ole­van globaalin kehi­tyk­sen kaut­ta teol­lisu­us­val­tioiden kulu­tus­ta­sol­la ole­vien ihmis­ten määrä kolminker­tais­tuu paris­sa vuosikymme­nessä. Luon­non­va­ro­jen käyt­tö ei voi kolminker­tais­tua, kos­ka niitä ei ole, eikä hiilid­iok­sidipäästö­jenkään pitäisi kolminker­tais­tua. Luon­non­va­ro­jen omis­tamisen merk­i­tys koros­tuu uudestaan. 

Ei ole mah­dol­lisu­ut­ta kas­vat­taa omaa kulu­tus­tamme ton­neina ja megawat­ti­tun­teina las­ket­tuna. Päin­vas­toin, joudumme tule­maan toimeen vähem­mäl­lä. Tämä muo­dostaa huo­mat­ta­van vaikean taloudel­lisen ja tek­nol­o­gisen haas­teen. On opit­ta­va tekemään vähem­mästä enemmän.

Tässä vai­heessa pitäisi tietysti pitää moraal­isaar­na ilmas­ton puoles­ta, mut­ta vähän epä­toivoiselta se tun­tuu. Ilmas­ton tässä käy huonos­ti. Globaalit päästöt pitäisi nopeasti puolit­taa, mut­ta riskinä on niiden kasvun jatku­mi­nen. On aika epä­to­den­näköistä, että tun­net­tu­ja fos­si­il­isia esi­in­tymiä, joi­ta val­tavin kus­tan­nuksin etsitään lisää, jätet­täisi­in vapaae­htois­es­ti käyttämättä.