STUK ja Talvivaara

Stukin neu­vot­telukun­ta kuuli tänään selvi­tyk­sen Tal­vi­vaaran onnet­to­muud­es­ta. Pitkä ker­to­mus kovin yksinker­tais­taen meni näin:
Aikanaan kip­sisak­ka-allas on tehty poh­jal­taan heikok­si. Jos se olisi ollut kaatopaik­ka, rak­en­teeltaan se  olisi ollut lain­vas­tainen, mut­ta kaivoslais­sa ei vas­taavia määräyk­siä ole. Samat luon­non­lait koske­vat kuitenkin molem­pia. Lakia ei rikot­tu, mut­ta luon­non­lake­ja uhmat­ti­in. Joku tällekin on luvan antanut, mut­ta ilmeis­es­ti osaami­nen kaatopaikka­puolelta ei ollut välit­tynyt vielä siinä vai­heessa. Myöhem­mät osat altaas­ta on ilmeis­es­ti tehty paremmin.

Kip­sial­taaseen johde­taan kip­si­in sitoutuneena paljon haitallisia met­alle­ja, muun muas­sa uraani. Tämä pysyy koos­sa niin kauan kuin altaan pH pysyy riit­tävän korkeana.

Kesäl­lä satoi paljon, ja rikki­hap­popi­toinen vesi pää­tyi liuo­tuska­soista louhok­sen syvän­teisi­in, ja louhimi­nen piti keskeyt­tää. Jos­sain vai­heessa kek­sit­ti­in pumpa­ta rikki­hap­popi­toista vet­tä louhok­ses­ta kip­sisak­ka-altaaseen. Hapan vesi irrot­ti muun muas­sa uraanin kip­sistä. Tästä tuli vaar­alli­nen ympäristöpom­mi. Sit­ten vielä veden paine rikkoi altaan väärin raken­netun poh­jan. Nyt meil­lä on han­kala kemi­alli­nen cock­tail matkalla etelään, onnek­si sen­tään pikkuhil­jaa laimentuen.

Jätevesi on melkoinen cock­tail, jos­sa on vaik­ka mitä. Alu­mi­i­ni tap­paa kalat tuke­hdut­ta­mal­la. Uraani on myrkylli­nen, mut­ta ei niin voimakkaasti säteilevä, että veden säteil­yarvoista olisi hait­taa, mut­ta uraa­nip­i­toista vet­tä ei pidä juo­da, kos­ka se tuhoaa munuaiset. Jos kai­vok­sen toim­inta lopete­taan, bioli­uo­tus jatkaa toim­intaansa pari vuot­ta – ei vuosikym­meniä, ellei joku käy lisäämässä rikkihappoa.

Ver­rat­tuna STUK:in toim­intaa säteilyn­valvon­nas­sa, ympäristöhallinnon riskien hallinta on alkeel­lista ja toiv­ot­toman huonos­ti resur­soitua. Tur­val­lisu­us­filosofia tulisi muut­taa kokon­aan. Nykyi­nen hake­mus — lupa  hake­mus — lupa käytän­tö tulisi hylätä, ja ympäristön tur­val­lisu­ud­es­ta vas­taavien tulisi muo­dostaa käsi­tys koko han­kkeesta. Uud­is­tet­taes­sa ympäristön­hallintoa tämän mokan jäl­keen kan­nat­taisi kopi­oi­da sovel­tuvia osia STUK:in riskienhallintafilosofiasta.

Jos ydin­voimalas­sa on jokin han­kala asia selvitet­tävänä, STUK voi palkata lisää väkeä ja laskut­taa sen valvot­taval­ta. Valvon­nan resurssit kas­va­vat, kun valvot­ta­van määrä kas­vaa. Nykykäytän­tö tarkoit­taa, että jos Kain­u­useen tulee jät­timäi­nen ja han­kala kaivos, Kain­u­un ELY joutuu tule­maan toimeen niil­lä voimavaroil­la ja sil­lä osaamisel­la joka sil­lä on, eikä se myöskään ota vas­tu­u­ta koko pros­es­sista. Tämä käytän­tö pitää rak­en­taa kokon­aan uud­estaan, ennen kuin Lap­pi jae­taan ulko­mais­ten kaivosy­htiöi­den kesken.

Kuulimme samas­sa kok­ouk­ses­sa Olk­ilu­odon edus­ta­jaa har­maas­ta taloud­es­ta. Myös hän toivoi, että Olk­ilu­o­to voisi rahoit­taa työ­suo­jelupi­irin toim­intaa niin, että ulko­maisen työvoiman vaa­ti­ma valvon­ta ja luvi­tus oli­si­vat kun­nos­sa. Käytän­tö, että valvot­ta­va mak­saa valvon­nan,  toimii parem­min kuin nykyi­nen bud­jet­tipe­rusteinen käytäntö.