(Sitran Kestävän talouden foorumi Berliinissä 4.–8.11.2012)
Eilen kuulimme, että Saksassa työttömien määrä on laskenut 4,8 miljoonasta 3,0 miljoonaa. Tänään kuulimme, että noista työllisistä 1,5 miljoonaa on niin matalapalkkaisia, että heidän palkkaansa täydennetään sosiaaliturvan avulla, siis suomeksi toimeentulotuesta. Tämän lisäksi sosiaaliseen yrityksiin on työllistynyt 2,5 miljoonaa ihmistä, enemmän kuin autoteollisuuteen.
Yhteensä nämä ovat siis seitsemän miljoonaa ja liki 20 % työvoimasta. Lisäksi työttömyyden vähentyessä työllisyys ei ole lisääntynyt samassa määrin, eli työttömiä on siirtynyt työvoiman ulkopuolelle, esimerkiksi kotiäideiksi. Työttömyyden vähentymisestä enemmän kuin kaikki on peräisin kovin huonojen työpaikkojen syntymisestä.
Toisaalta nuorisotyöttömyys on Saksassa aivan omissa lukemissaan, ”vain” kahdeksan prosenttia, Suomessa 22 % ja Espanjassa 50 %.
Saksan työllisyysihmeen arvioinnissa olennaista olisi tietää, mikä noiden sosiaaliturvasta täydennystä pieniin palkkoihinsa saavien kokonaisansio on. Jos se on merkittävästi pelkkää sosiaaliturvaa parempi, asiat ovat mielestäni kunnossa. Jos se on sama, kyse on töihin pakottamisesta. Töihin pakottamisen ongelmana taas on, että töihin on mentävä, olivat ehdot kuinka huonoja hyvänsä. Suomessa pakotettiin joskus naisia karenssin uhalla tarjoilijoiksi topless –baareihin, mutta tämä sentään lopetettiin lyhyeen.
Minä en ole lainkaan varma Saksan talousihmeen kestävyydestä, mutta se onkin sitten toisen postauksen aihe.
Mielenkiintoinen kysymys on myös, onko tulevaisuus noissa sosiaalisissa yrityksissä. Eero Paloheimo esitti neljännesvuosisata sitten tulevaisuuden muodostuvan ”seepramallista”, jossa taloudessa on kovan sektorin tehotalousalueita ja sitten näitä vähän lokosempia. Pidin silloin ajatusta epäkäytännöllisenä, mutta pitäisikö ajatus kaivaa esille?