Toimittaja kävi haastattelemassa minua köyhyydestä. Haastatteluissa, hyvissä sellaisissa, on se hyvä puoli, että joutuu tarkentamaan ajatuksiaan.
Suhteellisen ja absoluuttisen köyhyyden ero on Suomessa kasvanut aika suureksi. Niinpä niillä tulotasoilla, jotka määritellään tuloköyhyydeksi, elämänsä hyvin hallitseva ja rikkaassa sosiaalisessa ympäristössä elävä menestyy varsin hyvin, vaikka oikeilla köyhillä tekee tiukkaa. Siksi vapaaehtoista köyhäilyä ja siihen liittyvää leppoistamista ei pidä sekoittaa köyhyyteen.
Oikea köyhyys liittyy syrjäytymiseen ja syrjäytyminen liittyy kovin usein työttömyyteen. Syrjäytymisen taustalla on usein myös jokin lääketieteellinen tai lähes lääketieteellinen syy. Kaikista syrjäytyneimmät löytyvät vankiloista. Vankilakundeissa on tavattoman suuri yliedustus päihdeongelmaisilla, lukihäiriöisillä ja oppimisvaikeuksista kärsivillä. Yritin joskus laskea päässä, että jos erilaisten syndroomien vaikutusta vankilaan joutumiseen tutkittaisiin samoin menetelmin kuin tupakoinnin osuutta keuhkosyöpään, päätyisimme siihen, että liki 90 prosenttia vankilakundeista on vankilassa lääketieteellisen syyn takia.
Mistä näitä kaiken maailman syndroomia nykyisin pukkaa niin paljon? Miksi ne ovat lisääntyneet, vaikka erilaisten neurologisten vammojen pitäisi vähentyä, koska synnytyksissä vammautuneita on paljon aiempaa vähemmän? Vai ovatko ne lisääntyneet? Olisiko vain niin, että erilaiset neurologiset vaivat invalidisoivat ihmisen pahemmin kuin ennen? Yhteiskunta on toisin sanoen muuttunut vähemmän joustavaksi erilaisista oppimisvaikeuksista kärsiville.
Ennen ikäluokat jaettiin 11-vuotiaina oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin. Tämä oli julmaa niille, joilta lapsina suljettiin monta porttia elämässään. Siihen ei pidä palata. Mutta nykyinen teoria- ja lukemispainotteinen peruskoulu on kovin julma oppimishäiriöisille, jotka vanhassa kansakoulussa saattoivat oppia monia tärkeitä taitoja ja valmistua koulusta itseensä luottaen. Teoriapainotteisessa peruskoulussa oppimisvaikeudet tarkoittavat vuosien jatkuvaa epäonnistumista ja itseluottamuksen nakertamista.
Erityisen julmaa on, ettei mihinkään ammattiin voi valmistua ilman lukupäätä ja teoreettista osaamista, vaikka itse ammattien menestyksellinen hoitaminen ei sellaista vaadi. Intiassa samoja tehtäviä hoitavat peräti lukutaidottomat.
Gunnar Adler-Karlsson kysyi kymmeniä vuosia sitten, miksi Ruotsissa pitää opiskella kaksi vuotta ennen kuin pääsee tekstiilitehtaaseen ompelemaan suoraa saumaa, mutta paljon vaativamman taidon, auton ajamisen, voi oppia muutamassa viikossa.
Erilaiset ammattitutkinnot ovat olemassa osittain vain osoittamaan työnhakijan keskittymiskykyä ja kunnollisuutta. Yhtä hyvin voitaisiin panna hakijat järjestykseen sen perusteella, kuinka monta sivua he oppivat puhelinluetteloa ulkoa. Huomatkaa, en sano, että kaikissa tapauksissa koulussa opittu itsessään on turhaa, enkä edes että se on useimmiten turhaa, vaan että se on usein turhaa. Diplomi-insinööreitä muuten vain puolet tekee kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen sellaista työtä, johon heidän koulutuksensa on tähdännyt, mutta onhan diplomi-insinöörin tutkinnon suorittaminen osoitus lahjakkuudesta.
Todistuksen vaatiminen karsii pois potentiaaliset huonot työntekijät, mutta samalla se karsii pois sellaisetkin, joiden nyt vain on vaikea oppia teoreettisia asioita.
Osittain työelämä on muuttunut perustellusti vaativammaksi. Heinätöistä selvisi, vaikka ei koskaan oppinut lukemaan, mutta monesta nykyisestä työtehtävästä ei selviä ilman lukupäätä. Mutta osittain yhteiskunta on kääntänyt selkänsä oppimisvaikeuksista kärsiville aivan turhaan. He pystyisivät moneen, jos säännöt eivät olisi heitä kohtaan epäoikeudenmukaisia.