Gizysco – Suwalki

Hotel­lis­sa yöpyi ainakin kak­si pyörä­matkalla ole­vaa pariskun­taa. Tähän men­nessä en olekaan Gdan­skin jäl­keen näh­nyt pyörä­matkail­i­joi­ta. Tänään niitä oli enem­mänkin. Viiden hen­gen seu­rue samas­sa lev­ähdy­s­paikas­sa 20 kilo­metriä ennen maalia. He oli­vat puolalaisia.

Aivan ihana tie tänään. Mutkit­tel­e­va ja välil­lä nousua, välil­lä laskua, mut­ta mäetkin oli­vat kohtu­u­ly­hy­itä. Päällyste aivan lop­pu­osaa luku­un otta­mat­ta oikein hyvää. Niin­pä matkan­tekokin sujui ihan mukavasti. Tosin tolku­ton helle pakot­ti otta­maan mäet hyvin hitaasti ja pitämään paljon tauko­ja. Puo­livälis­sä söin ”sand­witchin”. Oli tarkoi­tus tanka­ta kevyesti, mut­ta se oli val­ta­van iso. Tiesin, ettei kan­na­ta syödä sitä kaikkea, mut­ta nälkä pakot­ti syömään. Olisi pitänyt pitää paljon pidem­pi tauko, mut­ta kel­lo alkoi olla paljon. Oli todel­la tuskaista lähteä liik­keelle täy­den vat­san kanssa, mut­ta olo parani nopeasti.
Vet­tä kului ajo­matkan aikana 3,25 litraa ja hotel­lis­sa oli pakko juo­da janoon­sa yht­enään. Ainakin viisi litraa men­nyt tänään vettä.

Vil­jeli­jä kah­den pienen lapsen­sa kanssa aja­mas­sa lehmiä iltalyp­sylle. Pent­ti Linko­la pyöräili aikoinaan Puolan maaseudul­la ja ihas­tui sen linko­lalaiseen elämän­muo­toon. Tuo elämän­muo­to on nopeasti väistymässä tehomaat­alouden tieltä, mikä  lisää sato­ja tuot­taen vaikeuk­sia EU:n maat­alous­poli­ti­ikalle, vapaut­taa val­tavasti työvoimaa mui­hin elinkeinoi­hin sekä pilaa Itämerta.

Suwal­ki on 70 000 asukkaat kaupun­ki hyvin lähel­lä Liet­tuan rajaa. Keskus­ta on van­haa raken­nuskan­taa, yht­enäis­es­ti kak­sik­er­roksista. Täl­lä on vah­va juu­ta­lainen perinne ja kaupungilla on ollut run­saasti eri­laisia hal­lit­si­joi­ta. Van­haa Itä-Preussia tämä ei kuitenkaan ole, vaan kaupun­ki kuu­lui maail­man­so­tien välis­sä Puolalle.
Oli han­kaluuk­sia etsiä ruoka­paikkaa. Paikalli­nen tulota­so ei tai­da riit­tää ylläpitämään ruokar­avin­toloi­ta. Olutjuot­ta­mo­ja on vaik­ka muille jakaa ja saa niis­sä lau­tasel­lisen ran­skik­sia ja muu­ta vastaavaa.

Yhden ulospäin houkut­tel­e­van näköisen rav­in­tolan löysin – houkutin oli seinäl­lä ole­va monipuo­li­nen ruokalista, jos­sa pääru­u­at mak­soi­vat tavanomaisen neljän euron sijas­ta kuusi. Avasin oven hämärään ja aivan tyhjään rav­in­to­lasali­in. Kos­ka paik­ka on auki, pitää löytää se osa rav­in­to­las­ta, joka on auki. Löysin tar­joil­i­jan, kysyin voiko tääl­lä syödä, ja hän joh­dat­ti min­ut hämärään ja tyhjään rav­in­to­lasali­in, sytyt­ti val­ot ja toi ruokalis­tan. Listal­la oli esimerkik­si kuut­ta eri­laista kalaa. Tilasin ison salaat­tian­nok­sen ja per­in­teistä paikallista ruokaa – (paikalli­nen = liet­tualaista!?) täytet­tyjä pan­nukakku­ja. Meil­lä niitä olisi kut­sut­tu krep­seik­si. Salaat­ti oli tehty täysin tuor­eista ainek­sista. Mitenkähän tämä yhtälö toimii taloudellisesti?