Mitä eurolle pitäisi tehdä?

Euroalueen kri­is­in­hoitoon on esitet­ty eurobon­de­ja ja yhteisiä vas­tu­ista pankkien mak­sukyvys­tä. Noi­hin toimi­in ei pidä ryhtyä ennen kuin alueelle on saatu reaal­i­taloudelli­nen tas­apaino. Muuten ne vain rahoit­ta­vat vääristymiä.

Euro­maid­en väl­itä puut­tuu val­u­ut­takurssi ero­ja tas­apain­ot­ta­mas­sa. Niin­pä tas­apaino pitää löytää käsisäädöl­lä. Euroa laa­dit­taes­sa kuvitelti­in, että käsisäädök­si riit­täisi val­tion talouden ali­jäämäkri­teeri, mut­ta väitän, ettei se olisi riit­tänyt vaik­ka sitä olisi nou­datet­tu, kos­ka se perus­tui väärään talous­te­o­reet­tiseen ajat­telu­un. Tuon ali­jäämäkri­teerin muuten rikkoi ensim­mäisenä viral­lis­es­ti Sak­sa (Kreik­ka ehkä tosi­asial­lis­es­ti) ja heti perään Sak­san esimerkkiä nou­dat­taen Ran­s­ka. Sak­san osalta yhdis­tymis­es­tä koitunei­den ongelmien hoito ali­jäämäl­lä oli aivan perustel­tua. Tämäkin osoit­taa koko ali­jäämäkri­teerin ongel­mallisek­si. Onnek­si Tsunamin kouri­in joutuneel­la Japanil­la ei sel­l­aista ollut taakkanaan viime vuonna.

Se talous­te­o­reet­ti­nen virhe oli uno­htaa vai­h­to­tase.  Nyt ymmär­retään, että vai­h­to­taseen ali­jäämä kään­tyy lop­ul­ta läh­es var­masti julkisen talouden ali­jäämäk­si ja/tai pankkikri­isik­si. Näin siinä juuri kävi. Kreikkaa luku­un otta­mat­ta kri­isi­maid­en val­tiot eivät eläneet yli varojensa.

Käsisäätö edel­lyt­täisi talous­poli­ti­ikan ja ennen kaikkea palkkata­so­jen koordi­noin­tia, mikä on poli­it­tis­es­ti mah­do­ton­ta, kos­ka se ei sovi ali­jäämä­maid­en ammat­tiy­hdis­tyk­sille (palkko­ja pitäisi alen­taa) eikä yli­jäämä­maid­en oikeistop­uolueille (palkko­ja pitäisi korottaa).

Nyt Sak­sas­sa on lop­ul­takin herät­ty ajatuk­seen, että hei­dän ehkä kan­nat­taisi korot­taa vähän palkko­ja, mut­ta aivan liian vähän. Sak­sa on vetänyt läpi rajun sisäisen deval­vaa­tion alen­ta­mal­la reaali­palkko­ja samal­la kun maan tuot­tavu­us koheni olen­nais­es­ti. Tas­apaino olisi edel­lyt­tänyt, että muut maat oli­si­vat alen­ta­neet vielä enem­män ja koko maanosa olisi ajau­tunut deflaa­tion kaut­ta lamaan. Euroalueen ulkoinen kil­pailukyky ei olisi siitä paran­tunut vaan heiken­tynyt, kos­ka tuo deflaa­tio olisi kap­i­tal­isoitunut enem­män kuin kokon­aan val­u­ut­takurssi­in. Val­u­ut­takurssis­sa ei ote­ta huomioon vain sen het­k­istä val­u­u­tan ostovoimaa vaan ennuste­taan inflaa­tio­vauhte­ja eteenpäin.

Jot­ta euroalue olisi tas­apain­os­sa, Kreikan euron pitäisi mak­saa jotain 80 sent­tiä ja Sak­san euron jotain 1,70. Tästä näkee, että Kreikas­sa palkko­ja pitäisi alen­taa yli 30 pros­ent­tia ja Sak­sas­sa korot­taa yli 30 pros­ent­tia. Täl­lainen on mah­do­ton­ta, mut­ta saman tekem­i­nen 10 vuodessa olisi ollut mah­dol­lista. Kreikan kohdal­la se olisi tarkoit­tanut, että kun palkko­ja nos­tet­ti­in 100% kymme­nessä vuodessa, olisi pitänyt nos­taa vain 30 % ja vas­taavasti Sak­sas­sa olisi pitänyt vuosit­tain olla kolme pros­ent­tia suuremmat.

Jos talous­poli­ti­ikkaa koordi­noitaisi­in, yksi keskei­sistä mittareista olisi vai­h­to­tase, ja sitä annet­taisi­in anteek­si vain siltä osin, kuin lainan­ot­to suun­tau­tu­isi tuot­tavi­in investointeihin.

Jos löy­ty­isi mekanis­mi pitämään huol­ta reaal­i­talouden tas­apain­os­ta, sil­loin voisi olla perustel­tua ottaa käyt­töön eurobon­dit vakaut­ta­jana. Mut­ta tästä jos­sain seu­raavas­sa postauk­ses­sa. Seu­raavi­in postauk­si­in jää myös huo­mau­tus, että koko tämä sotku on lähtöisin pankki­maail­mas­ta – ilman holtit­tomasti rahaa levit­täviä pankke­ja ei näin jät­timäisiä ali­jäämiä olisi voin­ut syntyä.

Olen erit­täin pes­simisti­nen sen suh­teen, että täl­laista käsisäätöä saataisi­in koskaan aikaan. Vas­taan panee esimerkik­si Suo­mi. Sik­si ennus­teeni euron tule­vaisu­ud­es­ta käy yhä vain pessimistisemmäksi.