Miltä Yhdysvallat näytti?

Lupasin kir­joit­taa koke­muk­sis­tani Yhdys­val­loista hallinto­valiokun­nan matkan tiimoil­ta. Kun on kymme­nen päivää pois­sa, tulee väk­isin melkoinen työru­uh­ka, joten kir­joi­tus on viipynyt.

Olen ollut suuri lib­er­aalin amerikkalaisen yhteiskun­nan ihail­i­ja. Tämä kan­nat­taa muis­taa lukies­sa seu­raavaa varsin kri­it­tistä tekstiä.

Vas­takkainaset­telu. Melkein kaik­ki isän­tämme koros­ti­vat ja valit­ti­vat maan syvää poli­it­tista kah­ti­a­jakoa, joka tun­tuu vain syvenevän. Kom­pro­missien tek­i­jöitä ja keski­tien kulk­i­joi­ta pide­tään molem­mis­sa leireis­sä kun­ni­at­tom­i­na pet­ture­i­ta. Poli­it­tisia suhtei­ta leimaa viha ja vastapuolen halvek­sun­ta. Tämä on yhteiskun­ta­rauhaa ajatellen ylipään­sä huono asia, mut­ta yhdis­tet­tynä maan kum­malliseen perus­tus­laki­in se hal­vaan­nut­taa koko hallinnon.

Hur­moshenkisen uskon­nol­lisu­u­den pain­oar­vo. Olemme kaik­ki suruis­samme kehit­tyneen Iranin lankeamis­es­ta teokra­ti­ak­si. Uskon­nolli­nen fanatis­mi ei kat­so uskon­toa, onhan jopa ääri­hin­du­ja. Yhdys­val­tain uskon­nolli­nen oikeis­to tun­tuu suo­ma­lais­es­ta aivan tolkut­toma­l­ta. On suo­ras­taan pelot­tavaa, että miljoonat amerikkalaiset hyväksyivät mah­dol­lisu­u­den, että Sarah Palin­ista olisi voin­ut tul­la pres­i­dent­ti. Oli­han McCain varsin iäkäs.

Nai­ivi patri­o­tis­mi. Amerikkalainen patri­o­tis­mi tun­tui välil­lä jopa koomisen nai­ivil­ta. He oli­vat perus­ta­neet suuren muis­tomerkin jopa Viet­namin sodan sankari­vaina­jille. Mon­u­mentin juurel­la oli tuor­e­i­ta kir­jeitä Amerikan sankareille. Joku toinen häpeäisi koko sotaa epäoikeutet­tuna ja siinä koet­tua häviötä.

Luu­tunut demokra­tia. Yhdys­val­lat on van­himpia demokra­tioi­ta, mut­ta ajatelkaa, jos Venäjäl­lä oppo­si­tion kan­natuk­ses­ta epäilty­jen mah­dol­lisu­ut­ta kir­jau­tua vaaliluet­teloi­hin vaikeutet­taisi­in niin paljon, että huo­mat­ta­va osa kansas­ta jäisi ilman äänioikeut­ta. Tai jos Venäjäl­lä äänestysaluei­den rajo­ja piir­ret­täisi­in aivan kum­mallisen näköisik­si tur­vaa­maan val­taa pitävien voit­to, vaik­ka he saisi­vat vähem­mistön äänistä. Ei menisi Etyjin tarkkail­i­joil­ta läpi.

Pelko. Ter­ror­is­tit ovat saa­neet aikaan sen, mitä tavoit­te­liv­at. Amerikkalaiset pelkäävät. Olisi mie­lenki­in­toista tietää, kuin­ka suuri osa maan kansan­tu­losta haaskau­tuu kaiken­laiseen tur­vatarkas­tuk­seen. Hotel­limme edessä par­tioi pom­mikoira. Aika turhaan. Metroon pääsi ymmär­ret­tävistä syistä ilman turvatarkastusta.

Vel­ka. Ei voisi uuti­sista uskoa, mut­ta Yhdys­val­tain velka­on­gel­ma on paljon pahempi kuin Euroopan. Jostain syys­tä se ei maan velko­jia huo­le­ta. Raha­hanat pysyvät auki, kos­ka lainanan­ta­jat luot­ta­vat, että setelipaino pysyy hyvin ras­va­tus­sa kun­nos­sa. Maan pahin vel­ka ei kuitenkaan ole sen ulko­maan­vel­ka. Sisäi­nen infra­struk­tu­urin kor­jausvel­ka on paljon isom­pi, ja tämä lasku lankeaa aikanaan maksettavaksi.

Keskilu­okan köy­htymi­nen. Suuri osa Yhdys­val­tain van­has­ta, hyv­in­voivas­ta keskilu­okas­ta on köy­htynyt nopeasti. Tämä kos­kee ennen kaikkea ”työväen aris­tokra­ti­aa”, muinoin hyvinkin äver­iäitä autote­htaiden työn­tek­i­jöitä. Tänään poli­ti­ikkara­dios­sa kak­si min­ulle tun­tem­aton­ta miestä keskustelu maail­man tule­vaisu­ud­es­ta. Yht­enä uhkana he näkivät köy­htyvän keskilu­okan radikalisoi­tu­misen.  Suures­sa osas­sa Yhdys­val­to­ja väestön koulu­tus­ta­so on ver­rat­tain mata­la. Sik­si glob­al­isaa­tio kohtelee maa­ta yhtä jul­masti kuin Välimeren mai­ta ja sik­si uuden talouden nousus­ta pääsee naut­ti­maan vain pieni vähem­mistö. Tästä kehi­tyk­ses­tä vielä kuullaan.

Dekadenssi. Aina sil­loin täl­löin tuli tun­tu, että Yhdys­val­lat on parhaat päivän­sä näh­nyt. Tämä ei johtunut vain silmin näh­den rapis­tu­vas­ta infra­struk­tu­urista, vaan osit­tain aivan anti­ikki­sista hallinnol­li­sista käytän­nöistä. Eri­tyis­es­ti näin kävi, kun New Yorkissa meille ker­rot­ti­in, mitä kaikkea järkeistämistä kaupun­ki on talouden­pidos­saan tekemässä. Miten sel­l­aisia jär­jet­tömyyk­siä voi olla. Pitikös tämän maan olla markkinatalous?

New York on hieno. Sitä ihaile­maani Yhdys­val­to­ja löy­tyi Man­hat­tanil­ta, johon rakas­tu­in het­kessä. Vielä 30 vuot­ta sit­ten New York näyt­ti ole­van menos­sa kohti tuhoa Detroitin perässä, mut­ta sit­ten suun­ta kään­tyi. Talous on huimas­sa nousus­sa. New York­i­laiset ovat amerikkalaisik­si etuoikeutet­tu­ja. Man­hat­tanil­ta löy­tyi se lib­er­aali, inno­vati­ivi­nen ja kaikil­la tavoin ihail­ta­va USA, jota olin etsimässä ja joka on tuottyanut esimerkik­si lois­tavaa kir­jal­lisu­ut­ta. Kävin kat­so­mas­sa myös Harlemia, mut­ta en löytänyt rap­pi­ol­la ole­vaa nuorisoa piikit­tämässä itseään kaduil­la. Harlemin etni­nen jakau­ma oli kovin yksipuo­li­nen, mut­ta päällepäin näkyvää kur­ju­ut­ta siel­lä ei löy­tynyt.  New Yorkin talousihme ulot­tui tännekin.

Kuin­ka kauan lib­er­aali New York ja uskon­nol­lisen oikeis­ton hal­lit­se­ma Kes­ki-Län­si mah­tu­vat samaan maahan?

Rotu­jen sula­tusu­u­ni. En tiedä, olenko lukenut liikaa Hom­mafoo­ru­min kaltaisia julka­isu­ja, mut­ta käsi­tys afroamerikkalais­ten ase­mas­ta oli mielessäni synkeä. Isän­nis­sämme oli paljon sekä afroamerikkalaisia että etnisiä aasialaisia, he eivät olleet mitään kiin­tiö­ta­pauk­sia vaan hyvin älykkäitä, hyvää englan­tia puhu­via ja hyvin argu­men­toivia. Maan johtopaikoil­la on väril­listä väestöä pil­vin pimein, ei vain pres­i­dent­tinä. Etniset vähem­mistöt tule­vat vääjäämät­tömästi saavut­ta­maan Yhdys­val­lois­sa enemmistön.