Jos terveydenhuollossa tehtäisiin ihmisten terveyden hyväksi hintaan katsomatta kaikki, josta on hyötyä tai voi ehkä olla hyötyä, saisimme käytetyksi siihen koko bruttokansantuotteemme, eikä edes riittäisi. Siksi on jollain tavoin rajoitettava toimia ja kohdistettava ne kustannustehokkaimpiin.
Kustannustehokkuudessa hyödyn mittariksi on yleensä esitetty toimenpiteellä saavutettavan terveiden elinvuosien määrän odotusarvoa. Siis paljonko elämä pitenee ja paljonko jäljellä olevien elinvuosien laatu paranee. Vielä kymmenen vuotta sitten sydämensiirron vaikutus elinajan odotteeseen oli negatiivinen, mutta jos potilas jäi henkiin, hänen elämänlaatunsa parani olennaisesti, johon hyödyn odotusarvo oli vahvasti positiivinen. Nyt kuolleisuus leikkauksiin on kai laskenut niin, että myös elinajan odotusarvo on positiivinen.
Jos käytettävinämme on 20 miljardia euroa terveydenhuoltoon, paras vaikutus saadaan, jos kaikki tarjolla olevat toimenpiteet pannaan järjestykseen kustannustehokkuuden mukaan ja toteutetaan paremmuusjärjestyksessä, kunnes rahat on käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa, että terveelle elinvuodelle tulee hinta, jota edullisemmat toimenpiteet toteutetaan. Jos tästä järjestyksestä poiketaan, tarkoittaa se, että jotain halpaa ja hyödyllistä jää tekemättä, kun rahat on käytetty kalliiseen ja vähemmän vaikuttavaan.
Kokemus on osoittanut, että verorahoitteisessa terveydenhuollossa voimavarat kohdistuvat paremmin kuin yhdistelmässä vakuutus ja voittoa tavoitteleva sairaala. Tästä on hyvin paljon evidenssiä. Ja kuten sanottu, vakuutusyhtiöt voivat kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka paljon voi hoitaa ja tutkia maailman terveimpiä ihmisiä eli suomalaisia lapsia, kun vaan voimaton maksaja löytyy.
Hoidon arvioimisessa joudutaan usein käyttämään siis todennäköisyyksiä, siis valistunutta arvausta. Aina ei voi onnistua, mutta varmuuden maksimoiminen tulisi järjettömän kalliiksi. Jos influenssa-aikana hoitoon tulee kuumeinen potilas, joka ei ole kuukausiin matkustanut ulkomailla ja lääkäri joutuu pohtimaan, onko kyse samassa A‑viruksesta vai vaikkapa malariasta, on järkevää veikata A‑virusta. Vaikka se sitten olisi se malaria, veikkaus on silti ollut oikein tehty. Malariatestin tekeminen rutiininomaisesti Suomessa olisi rahojen haaskausta.
Kokeneet lääkärit ovat parempia arvaamaan kuin kokemattomat. Jos uskoo, että yksityispuolen lääkärit olivat parempia kuin julkisen sektorin lääkärit, uskoo varmaankin kaikkiin muihinkin mainoksiin. Kun yksityissairaalassa töpeksitään leikkauksessa, potilas siirretään parempaan hoitoon julkiseen sairaalaan eikä päinvastoin.
Tuo terveiden elinvuosien odote tietysti lähtökohtaisesti tarkoittaa, että nuorten hoito on kannattavampaa kuin ikääntyneiden. Ennen kuin parahdatte, vastatkaa kysymykseen, että jos tietäisitte, että lapsenne tulee kuolemaan tapaturmaisesti joko 18-vuotiaana tai 85-vuotiaana ja saisitte valita näiden vaihtoehtojen väliltä, kummin valitsisitte?
Pitääkö kaikkia potilaita hoitaa lähtökohtaisesti yhtä hyvin? Uskon, että yleinen mielipide hyväksyy sen, että maan ainoan olympiatoivon akillesjänne hoidetaan jonon ohi. On urheilijoiden ohella muitakin merkittäviä ihmisiä, joiden hoitoon on kaikkien kannalta järkevää panostaa enemmän kuin muiden, koska heistä on hyötyä ja iloa kanssaihmisille. Olympiatoivon akillesjänneleikkausta ei kuitenkaan makseta verovaroin eikä pidä muitakaan suosia verovaroin hoitojonossa.
Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että aika hoidon odotukseen on toisilla kalliimpaa kuin toisilla. Tällä on perusteltu työterveyshuoltoa ja tällä vakuutusyhtiö Ilmarinen perustelee omaa sairaalaa tapaturma- ja liikennevakuutuspotilaille. On hirveä munaus julkiselta terveydenhuollolta, että se ei tunnusta tätä odotusajan erilaista hintaa. Sillä synnytetään yksityinen ohituskaista ja eriarvoistetaan hoito kaiken kaikkiaan.
On myös hirveä virhe, että terveyskeskukset on paikoin – myös paikoin Helsingissä – päästetty niin huonoon jamaan kuin ne on päästetty.
