Jos terveydenhuollossa tehtäisiin ihmisten terveyden hyväksi hintaan katsomatta kaikki, josta on hyötyä tai voi ehkä olla hyötyä, saisimme käytetyksi siihen koko bruttokansantuotteemme, eikä edes riittäisi. Siksi on jollain tavoin rajoitettava toimia ja kohdistettava ne kustannustehokkaimpiin.
Kustannustehokkuudessa hyödyn mittariksi on yleensä esitetty toimenpiteellä saavutettavan terveiden elinvuosien määrän odotusarvoa. Siis paljonko elämä pitenee ja paljonko jäljellä olevien elinvuosien laatu paranee. Vielä kymmenen vuotta sitten sydämensiirron vaikutus elinajan odotteeseen oli negatiivinen, mutta jos potilas jäi henkiin, hänen elämänlaatunsa parani olennaisesti, johon hyödyn odotusarvo oli vahvasti positiivinen. Nyt kuolleisuus leikkauksiin on kai laskenut niin, että myös elinajan odotusarvo on positiivinen.
Jos käytettävinämme on 20 miljardia euroa terveydenhuoltoon, paras vaikutus saadaan, jos kaikki tarjolla olevat toimenpiteet pannaan järjestykseen kustannustehokkuuden mukaan ja toteutetaan paremmuusjärjestyksessä, kunnes rahat on käytetty. Käytännössä tämä tarkoittaa, että terveelle elinvuodelle tulee hinta, jota edullisemmat toimenpiteet toteutetaan. Jos tästä järjestyksestä poiketaan, tarkoittaa se, että jotain halpaa ja hyödyllistä jää tekemättä, kun rahat on käytetty kalliiseen ja vähemmän vaikuttavaan.
Kokemus on osoittanut, että verorahoitteisessa terveydenhuollossa voimavarat kohdistuvat paremmin kuin yhdistelmässä vakuutus ja voittoa tavoitteleva sairaala. Tästä on hyvin paljon evidenssiä. Ja kuten sanottu, vakuutusyhtiöt voivat kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka paljon voi hoitaa ja tutkia maailman terveimpiä ihmisiä eli suomalaisia lapsia, kun vaan voimaton maksaja löytyy.
Hoidon arvioimisessa joudutaan usein käyttämään siis todennäköisyyksiä, siis valistunutta arvausta. Aina ei voi onnistua, mutta varmuuden maksimoiminen tulisi järjettömän kalliiksi. Jos influenssa-aikana hoitoon tulee kuumeinen potilas, joka ei ole kuukausiin matkustanut ulkomailla ja lääkäri joutuu pohtimaan, onko kyse samassa A‑viruksesta vai vaikkapa malariasta, on järkevää veikata A‑virusta. Vaikka se sitten olisi se malaria, veikkaus on silti ollut oikein tehty. Malariatestin tekeminen rutiininomaisesti Suomessa olisi rahojen haaskausta.
Kokeneet lääkärit ovat parempia arvaamaan kuin kokemattomat. Jos uskoo, että yksityispuolen lääkärit olivat parempia kuin julkisen sektorin lääkärit, uskoo varmaankin kaikkiin muihinkin mainoksiin. Kun yksityissairaalassa töpeksitään leikkauksessa, potilas siirretään parempaan hoitoon julkiseen sairaalaan eikä päinvastoin.
Tuo terveiden elinvuosien odote tietysti lähtökohtaisesti tarkoittaa, että nuorten hoito on kannattavampaa kuin ikääntyneiden. Ennen kuin parahdatte, vastatkaa kysymykseen, että jos tietäisitte, että lapsenne tulee kuolemaan tapaturmaisesti joko 18-vuotiaana tai 85-vuotiaana ja saisitte valita näiden vaihtoehtojen väliltä, kummin valitsisitte?
Pitääkö kaikkia potilaita hoitaa lähtökohtaisesti yhtä hyvin? Uskon, että yleinen mielipide hyväksyy sen, että maan ainoan olympiatoivon akillesjänne hoidetaan jonon ohi. On urheilijoiden ohella muitakin merkittäviä ihmisiä, joiden hoitoon on kaikkien kannalta järkevää panostaa enemmän kuin muiden, koska heistä on hyötyä ja iloa kanssaihmisille. Olympiatoivon akillesjänneleikkausta ei kuitenkaan makseta verovaroin eikä pidä muitakaan suosia verovaroin hoitojonossa.
Se täytyy kuitenkin tunnustaa, että aika hoidon odotukseen on toisilla kalliimpaa kuin toisilla. Tällä on perusteltu työterveyshuoltoa ja tällä vakuutusyhtiö Ilmarinen perustelee omaa sairaalaa tapaturma- ja liikennevakuutuspotilaille. On hirveä munaus julkiselta terveydenhuollolta, että se ei tunnusta tätä odotusajan erilaista hintaa. Sillä synnytetään yksityinen ohituskaista ja eriarvoistetaan hoito kaiken kaikkiaan.
On myös hirveä virhe, että terveyskeskukset on paikoin – myös paikoin Helsingissä – päästetty niin huonoon jamaan kuin ne on päästetty.
Tästä(kään) asiasta ei voi käydä kunnollista keskustelua, ennen kuin joku kokoaa ja julkaisee avoimesti päätöksentekoon tarvittavan tiedon. (Sikäli kuin sitä on.)
On tietenkin monia muitakin ongelmia, kuten se, että terveys ei ole kaksiarvoinen, 0 tai 1, vaan jotain siltä väliltä. Silti on kuitenkin aina parempi tehdä päätöksiä vähemmän vajaavaisen kuin enenmmän vajaavaisen tiedon ja käsityksen perusteella.
“Jos uskoo, että yksityispuolen lääkärit olivat parempia kuin julkisen sektorin lääkärit, uskoo varmaankin kaikkiin muihinkin mainoksiin.”
No nythän on niin, että vastavalmistunut lääkäri ei missään tapauksessa kuuluu yksityispuolelle. On paha virhe, että laillistus tulee heti. Vastuu yksityislääkärinä on jakamaton. Nuori lääkäri kuuluu työyhteisöön, jossa on vahva seniorituki ja joustava konsultointimahdollisuus.
Nuori lääkäri ei siis myöskään missään tapauksessa kuulu pieneen periferian terveyskeskukseen. Populistisesti jatkuvasti ehdotellaan tällaista pakkotyötä vastineeksi kalliista koulutuksesta. Kallista se on, ja vaatii valtavan satsauksen opiskelijalta itseltään. Siksi ei pidä kouluttaa paljon ja huonosti, jota nyt Gustafsson ajaa.
Kustannustehokkain järjestelmä olisi mielestäni valtion kontolla. Mitä mieltä olette Soininvaara tästä?
Nykyinen tuottaja-tilaajamalli johtaa potilaiden pompotteluun ja edestakaiseen kuljetteluun ja moneen kertaan hyppyyttämiseen vastaanotoilla, eikä asiaa voida hoitaa tehokkaasti heti.Tästä on esimerkkejä vaikka kuinka paljon. Kustannukset nousevat moninkertaisiksi.
“..vakuutusyhtiöt voivat kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka paljon voi hoitaa ja tutkia maailman terveimpiä ihmisiä eli suomalaisia lapsia, kun vaan voimaton maksaja löytyy..”
Tämä on tarua. Päinvastoin, on lukemattomia tapauksia, joissa voimaton potilas jää vaille korvauksia vastoin kaikkien asiantuntijoiden lausuntoja, kun vakuutusyhtiön asiantuntijalääkäri päättää toisin potilasta tutkimatta, tuntematta ja olematta ko alan erikoislääkäri. Potilasta hoitavat lääkärit voivat vain olla ihmeissään.
Vaikka Suomessa olisivat maailman terveimmät lapset, täällä ei hoideta terveitä vakuutusyhtiöiden piikkiin. Käsitys on absurdi.
Kun leikataan, julkisella tai yksityisellä, komplikaatioita tulee aina. Se on tilastollinen välttämättömyys, ei töpeksimistä. Kaikki mitä voidaan, hoidetaan silloinkin yksityisesti. Ja kaikki mitä hoidetaan yksityisesti, vähentää julkisen taakkaa. Jos lääketieteellisesti perusteltu leikkaus tehdään yksityisesti ja tulee komplikaatio joka vaatii sairaalahoitoa, se ei ole pois julkiselta, vaikka osa kustannuksista silloin jakautuu sinne. Tämä pitäisi vihdoin ymmärtää.
Verovaroin toteutettu terveydenhuolto lienee tosiaan toimivin runkoratkaisu.
Jos ymmärsin tekstin tarkoituksen oikein, olin eri mieltä kohdassa, jossa puhuttiin jonon ohituksesta, ja siitä, että urheilijoiden ohella on muitakin hyötyä ja iloa tuottavia ryhmiä.
Jos kriittisestä toimenpiteestä kilpailee kaksi potilasta, keskeisen firman toimitusjohtaja ja tavallinen virtanen, antaisin kolikon ratkaisa, vaikka toimitusjohtaja olisikin halukas maksamaan hoitonsa kulut itse. Yksityissairaalaan toimitusjohtaja voisi mennä.
Mittaisin siis mieluummin pitenevän ja paranevan elämän arvoa potilaalle itselleen kuin yhteiskunnalle. Lähin suoraan potilaasta riippuvainen piiri voisi vielä vaikuttaa, eli raskaana olevat ja pienten lasten vanhemmat voisivat olla aavistuksen paremmassa asemassa jonossa kuin lapsettomat tai aikuisten lasten vanhmmat. Mutta tämän pidemmälle yksilön hyödyllisyyttä ei ehkä kannattaisi arvottaa.
Terveydenhoidon kustannustehokkuuteen liittyy muuten varsinkin haja-asutusalueilla myös matkakustannukset. Kela maksaa terveydenhoitoon liittyvät matkakustannukset omavastuuta(muistaakseni 9,5€/matka) ylittävältä osalta. Oma-vastuun maksaa tietysti asiakas.
Haja-asutusalueilla, joilla asuu paljon ei-autoilevaa (ikääntyvää) väestöä, mutta joissa ei juuri ole joukkoliikenne palveluita, matkakustannuksista voi muodostua merkittävä kannustinongelma. Ongelma voi vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi mietittäessä, missä määrin kunnan kannattaa järjestää kotisairaanhoitoa tai vaikkapa lääkärinvastaanottoa /laboratorion näytteenottoa lähipalveluna syrjäkyllällä. Kannattavuuslaskelmiin voi vaikuttaa huomattavastikin, lasketaanko mukaan matkakustannuksia vai ei. Nyt niitä ei lähtökohtaisesti tarvitse laskea, koska Kela maksaa matkan. Laboratorionäytteen hinta voi moninkertaistua, jos kunta maksaisi näytteenoton lisäksi myös 10 kilometrin päästä paikalla hurauttavan mummon/papan taksimatkat. Tästä aiheesta on keskusteltu ainakin Kainuussa vilkkaasti joku vuosi takaperin, kun terveyskeskuspalveluita keskitettiin Kajaaniin.
Tämän matkakorvausongelmana takia kuntauudistuksen yhteydessä olisikin mielestäni viisasta siirtää terveydenhoitoon liittyvien matkakustannuksien maksaminen Kelalta kunnille. Jos valtio korvaisi matkakustannukset kunnille vaikkapa väestön tiheyteen perustavana, ei korvamerkittynä, könttäsummana, voisi yllä mainittu kannustin ongelma poistua ainakin osittain. Tämä voisi järkevöittää haja-asutusalueiden terveydenhoitopalveluiden järjestämiseen kuntaliitoksien yhteydessä tehtäviä muutoksia ja toisaalta taas luoda kannustimia paremmin toimivan joukkoliikenteen järjestämiseen.
Lääketieteessä tämän päivän totuus on muutaman vuoden kuluttua epätosi. Lääketiede muuttuu ja kehittyy koko ajan. Siksi on tilausta myös aktiiville yksityissektorille. Monoteistinen terveydenhuolto johtaa pysähtyneisyyden tilaan. Neuvostoliitossa oli kaikki terveydenhuolto mukaan lukien lääketeollisuus kansallistettu. En tunne yhtään lääkeainetta, joka olisi kehitetty Neuvostoliittosa ja olisi nyt myynnissä markkinoilla.
Suomessa yksityissektoria tarvitaan kilpailuttamaan ja sparraamaan julkista terveydenhuoltoa. Yksityissektori on todennäköisesti pelastanut tuhansia tai kymmeniätuhansia ihmisiä kuolemalta, jos julkinen terveydenhuolto on tyrinyt tai hidastellut hoidon osalta.
Siksi pitäisin sekä Osmon että Maria Guzenina-Richardsonin vaatimuksia heikentää lääkäreiden toimintaa yksityissektorilla epäeettisenä.
Tarvitaan yhden maksajan malli. Nyt matkakustannukset vyöryvät KELAlle, sairaspäivärahojen maksaminen pitkistä jonotusajoista vyöryy KELAn maksettavaksi (tai vak.yhtiön, riippuu tapauksesta).
Kun tuttava-muurarini putosi telineeltä ja loukkasi kätensä, hän jonotti aikaa leikkaukseen puoli vuotta eläen sairaspäivärahalla. Sen jälkeen tarvittiinkin jo kaksi leikkausta.
Mutta eihän se kuntaa tahi sairaanhoitopiiriä kiinnosta, kaunko ihminen jonottaa, kun sen jonotusajan maksaa joku muu.
Eikä kuntaa tai sairaanhoitopiiriä kiinnosta, kuinka kauas potilas lähtee hoitoon, KELAhan sen taksin maksaa.
Pekka Nykänen, olet oikeassa. Yksityisen sektorin
panos on erittäin arvokas. Siellä tehdään hyvin tehokasta ruohonjuuritason työtä, ollaan ahkeria ja palautetaan yhteiskunnan kela-satsaus moninkertaisesti takaisin verotuloina. Puhumattakaan siitä, että erittäin paljon julkisen sektorin ulospullauttamia potilaita jatkohoidetaan siellä.
Soininvaara viittasi yksityisesti tehdyn leikkauksen komplikaatioihin, joista julkinen vastaa. Näitä toki tapahtuu, ja lääkärin on toimittava eettisesti oikein ja joissakin tapoauksissa lähetettävä potilas julkiseen sairaalaan. Euroina nettotulos on joka tapauksessa yhteiskunnalla vahvasti positiivinen.
On hyvä ymmärtää, että sairaalaan on lähetettävä aina ne, jotka sinne kuuluvat. Avohoidossa hoidetaan kaikki ne, jotka voidaan hoitaa siellä. Tämä on hyvin yksinkertaista. — Tarvitsemme siis hyvin toimivan sairaalajärjestelmän sekä tehokkaan ruohonjuuritason, riittävät ja monipuoliset terveyskeskusyksiköt sekä yksityisen sektorin.
Julkisella puolella komplikaatiota tapahtuu runsaasti, mutta vastuunotto on selkeästi heikkoa. Tämän olen nähnyt toimittuani itse sekä terveyskeskuksessa, useissa sairaaloissa että yksityissektorilla. Jäykän toiminnan vuoksi potilas saattaa olla täysin heitteillä. En liioittele, vaan tiedän asian.
Lääkäreillä on jatkokoulutusvelvollisuus. Julkisella puolella ymmärrys sen tarpeesta on usein työnantajan puolelta heikkoa ja mahdollisuudet rajattuja. Yksityinen lääkäri kustantaa sen(kin) itse, ja hänen elinehtonsa on pysyä ajan tasalla.
OS: “Kokeneet lääkärit ovat parempia arvaamaan kuin kokemattomat. Jos uskoo, että yksityispuolen lääkärit olivat parempia kuin julkisen sektorin lääkärit, uskoo varmaankin kaikkiin muihinkin mainoksiin.”
Efektiivisesti näin voi ollakin. Jos julkisella puolella potilas tulee yleislääkärille jolle annettu ohjeistus on puoli vuotta konservatiivista hoitoa, ja tarkempi tutkimus vasta jos vaiva ei helpota, ja yksityisellä puolella pääsee suoraan illuusiottomalle erikoislääkärille joka on hallinnon kyykytyksen ulottumattomissa, jälkimmäinen on potilaan kannalta parempi.
Julkisella puolella on myös tavanomaista ettei tukimukseen pääse koska rahaa ei ole. Potilaan kannalta lääkäri joka järjestämään jatkotutkimukset on parempi kuin sellainen joka ei pysty.
Julkisella puolella hoidon aloittamiseen liittyvä viive kääntää subjektiivisen laatueron helposti yksityisen sektorin eduksi vaikka lähtötilanne olisikin toisinpäin. Kustannus/hyöty ‑suhteen parantamiseksi potilaan kannattaisi oppia shoppailemaan toimenpiteitä ja tutkimuksia sieltä mistä niitä halvimmalla saa, ja muistaa julkisella sektorilla aina tivata hoitavalta lääkäriltä mitkä ei-lääketieteelliset kriteerit hoitopäätökseen tosiasiallisesti vaikuttavat.
Hyvä Osmo Soininvaara,
Terveisiä terveydenhuollosta — julkisesta ja yksityisestä sellaisesta. Oli pakko kirjoittaa muutama kommentti:
Jos käytettävinämme on 20 miljardia euroa terveydenhuoltoon, paras vaikutus saadaan, jos kaikki tarjolla olevat toimenpiteet pannaan järjestykseen kustannustehokkuuden mukaan ja toteutetaan paremmuusjärjestyksessä, kunnes rahat on käytetty.
*Toimenpiteiden järjestykseen paneminen kustannustehokuuden mukaan ryhmätasolla on varsin pitkälle vietyä teoriaa, eíkä tiedosta yksilötasolla — jolla potilaita väistämättä hoidetaan – ole juuri hyötyä.*
Käytännössä tämä tarkoittaa, että terveelle elinvuodelle tulee hinta, jota edullisemmat toimenpiteet toteutetaan. Jos tästä järjestyksestä poiketaan, tarkoittaa se, että jotain halpaa ja hyödyllistä jää tekemättä, kun rahat on käytetty kalliiseen ja vähemmän vaikuttavaan.
*Hoidon vaikuttavuun mittana terve elinvuosi on vain yksi monista mittareista, joka sopii ehkä operatiiviseen ja sisätautilääketieteeseen vanhoilla ihmisillä. Lisäksi kuten yllä, terveet elinvuodet pystytään laskemaan vain erittäin karkeasti ryhmätasolla, josta ei yksittäisen potilaan hoidossa ole useinkaan mitään hyötyä*
Kokemus on osoittanut, että verorahoitteisessa terveydenhuollossa voimavarat kohdistuvat paremmin kuin yhdistelmässä vakuutus ja voittoa tavoitteleva sairaala.
*Ai mikä kokemus niin on osoittanut? Terveydenhuollon tutkimuksessa on evidenssiä puolesta ja vastaan riippuen siitä mistä asiasta ollaan kiinnostuneita (ja kuka tutkii). Toki ideologisesti kirkkaan punainen suomalainen terveyssosiologia a la Myllukangas et al. haluaa esittää totuuden näin. Kuitenkin kun on kyse yksilön kannalta tositilanteesta, johtavat vasemmistopolitikot ovat ensimmäisenä käyttämässä privaattiterveydenhuollon ohituskaistaa. Miksi? Koska siellä tutkimus ja hoito tehdään yksilön näkökulmasta, yksilön etua ajatellen.
Toisaalta on selvää että julkisen sektorin niukkuuden valtakunnassa voimavarat eli likoon laitettu raha tuottaa enemmän lyhyen aikavälin terveyshyötyä RYHMÄTASOLLA, mutta tämä johtuu siitä että julkisrahoitteisessa systeemissä, kuten nyky-Suomessa, vain kaikkein karkeimmat ja graaveimmat vaivat hoidetaan julkisella sektorilla. Rajahyöty lineee tuttu käsite? Selittää tämän ilmiön suurelta osin*
Ja kuten sanottu, vakuutusyhtiöt voivat kertoa kauhutarinoita siitä, kuinka paljon voi hoitaa ja tutkia maailman terveimpiä ihmisiä eli suomalaisia lapsia, kun vaan voimaton maksaja löytyy.
*Näin on. Rajan vetäminen sen suhteen, mikä on turhaa ja mikä epäturhaa, on vaan yksilötasolla usein vaikeaa. Ryhmätasolla se jotenkin ja jollakin virhemarginaalislla onnistuu, mutta ei välttämättä ole yksilön etu.*
Hoidon arvioimisessa joudutaan usein käyttämään siis todennäköisyyksiä, siis valistunutta arvausta. Aina ei voi onnistua, mutta varmuuden maksimoiminen tulisi järjettömän kalliiksi.
*Minulle ainakin oma ja läheisteni terveys saa tulla järjettömän kalliiksi. Halvin ei aina ole parasta hyvä kansanedustaja.*
Kokeneet lääkärit ovat parempia arvaamaan kuin kokemattomat.
*Ei läheskään aina. Kokemus on yksi ulottuvuus joka voi tuoda lisäetua lääkärin ”hyvyyteen”, mutta annosvastesuhde tuskin on lineaarinen. Muuten kaikkein parhaimmat lääkärit olisivat kaikkein vanhimpia. Lääketieteellinen tieto uusiutuu lähes kokonaan viidessä vuodessa. Kliinisen kokemuksen lisäksi kouluttautumisella ja aallonharhalla pysymisellä on erittäin iso merkitys lääkärin hyvyydelle.*
Lisäksi julkinen sektori on täynnä leipääntyneitä lääkäreitä jotka eivät viitsi juuri yrittää koska potilaita tulee ovista ja ikkuinoista joka tapauksessa. Riippumatta siitä mitä tekee. Ja itse asiassa potilaita usein tulee vähän vähemmän jos ei tee niin hyvin. Tämä on tabu suomalaisessa terveydenhuollossa, jossa lähdetään siitä että kokemus vakioiden kaikki lääkärit ovat yhtä hyviä. Eivät muuten ole.*
Kun yksityissairaalassa töpeksitään leikkauksessa, potilas siirretään parempaan hoitoon julkiseen sairaalaan eikä päinvastoin.
*Liike käy myös päinvastaiseen suuntaan hyvin vilkkaasti. Miksi tästä vaietaan? Julkisen sektorin standardit vaivojen ja sairauksien hoitamisessa ovat usein niin surkeat, että vaikka suoranaisesta hoitovirheestä ei olisikaan kyse, niin jos terveyden haluaa oikeasti kuntoon, pitää apua lähteä etsimään oikealta asiantuntijalta privaatista. Myös varsinaisia julkisen sektorin hoitovirheitä hoidetaan privaatissa ihmisten omalla kustannuksella paljon mutta tämä ei näy tilastoissa.*
Tuo terveiden elinvuosien odote tietysti lähtökohtaisesti tarkoittaa, että nuorten hoito on kannattavampaa kuin ikääntyneiden. Ennen kuin parahdatte, vastatkaa kysymykseen, että jos tietäisitte, että lapsenne tulee kuolemaan tapaturmaisesti joko 18-vuotiaana tai 85-vuotiaana ja saisitte valita näiden vaihtoehtojen väliltä, kummin valitsisitte?
*Tätä lasten ja nuorten priorispointia tapahtuu julkisessa terveydenhuollossa ihan joka paikassa. Ongelma on vain se että yksittäinen lääkäri tai ylilääkäri joutuu kehittämään asiaan omat sääntönsä, koska ylätasolta, esimerkiksi teidän politiikkojen puheista, ei KOSKAAN tule mitään konkreettista siitä kuinka (mitkä vaivat, kuinka pitkälle, ikärajat?) priorisointi pitäisi hoitaa.*
On hirveä munaus julkiselta terveydenhuollolta, että se ei tunnusta tätä odotusajan erilaista hintaa.
*Niin on, eikä se munaus ole julkisen terveydenhuollon ainoa.*
On myös hirveä virhe, että terveyskeskukset on paikoin – myös paikoin Helsingissä – päästetty niin huonoon jamaan kuin ne on päästetty.
*Tästä te poliitikot jaksatte olla huolissanne. Oma kokemukseen perustuva mielipiteeni on tämä. Aika on monessa mielessä ajanut terveyskeskusten ohi. Nykylääketiede ei tiedon eksponentiaalisen lisääntymisen vuoksi ole sellaista, että taitavinkaan yleislääkäri pystyisi sitä mitenkään riittävästi hallitsemaan. Parhaimmatkin yleislääkärit hallitsevat vain muutaman keskeien erikoisalan ytimen. Silti perustasolle eli terveyskeskuslääkäreille ollaan jatkuvasti sälyttämässä enemmän ja enemmän erikoisosaamista vaativaa lääketieteen osaamista, jonka hallintaan heillä ei kerta kaikkiaan riitä resurssit. Näin tehdään siksi, että politiikoilla ja terveysjohtajilla on ilmeisesti joku pakkomielle saada terveydenhuolto näyttämään paperilla siltä, että kaikkien kaikki vaivat hoidetaan.
Lopuksi haluan muistuttaa, että suomalainen julkinen terveydenhuolto on sekä absoluuttisesti että suhteellisesti niin halpaa, että ei ole ihme että tilanne on kuin entisessä Neuvostoliitossa. Paperilla moni asia näyttää hyvältä.*
Ja vastaavasti julkinen terveydenhuolto pelastaa (ja on itse asiassa velvoitettu pelastamaan) rutiininomaisesti yksityisen sektorin tyrimiä tapauksia, kuten Osmokin kirjoituksessaan mainitsee.
Jos tällä hetkellä enimmäkseen yksityiselle sektorille allokoidut resurssit (esim. suuri osa työterveydenhuollosta) olisivat julkisen sektorin käytössä olisivat jonotkin merkittävästi lyhempiä.
Heitetääs seuraava näkökulma koska se liittyy suoraan tähän matematiikkaan:
Paljonko säästäisi jos koululiikunnan märään ja laatuun panostettaisiin huolella, sekä luotaisiin järjestelmä joka todella kannustaisi ihmisiä pitämään huolta kunnostaan.?? Esim tietyn (sport tracker tms.) harjoitus määrän vero.fi sivuille ladattuaan saisi pienemmät verot. Tai tehtäisiin työnantajille houkuttelevaksi pistää työntekijät 2–3 kertaa viikossa liikkumaan. Ja yliopistoissa/AMK:ssa voisi suorittaa muutaman opintoviikon/pisteen liikunnalla.
Käsittääkseni kuntoliikunnan ja terveydenhuollohn tarpeen käänteisestä verrannollisuudesta on tutkimuksia. Onko tätä yritetty tosissaan laskea yhteiskunnan edun kannalta jossain?
Kirjoituksesi keskittyy aivan liikaa erikoissairaanhoitoon, koska sitähän esim nuo toimenpidejonot ovat. Kuitenkin vakavin ongelma on perusterveydenhuollon tilanne. Eivät lääkärit siirry esim työterveyshuoltoon siksi että se olisi niin mielenkiintoista, vaan siksi että terveyskeskuksissa tilanne on usein kohtuuton. Suomi taitaa olla ainoa länsi-Euroopan maa, jossa ei vielä ole toteutettu suurta terveydenhuollon reformia. Terveyskeskukset perustettiin 1972, eikä mitään suurta ole sen jälkeen tehty.
Parissa kymmenessä vuodessa erikoissairaanhoidon lääkärimäärä on lähes tuplaantunut, kun se perusterveydenhuollossa on pysynyt samana. Toki rinnalle on kehittynyt paljon aiempaa laajempi työterveyshuolto, mutteivät sen asiakkaat aiemminkaan paljoa käyttäneet terveyskeskusten palveluita. Sen sijaan lääketiede on kehittynyt.
Nyt sydäntaudista ja syövästä toivutaan, ja näiden tautien kanssa eletään vuosia/vuosikymmeniä. Seuranta yms järjestetään terveyskeskuksissa. Erikoissairaanhoito siirtää uusia tehtäviä perusterveydenhuoltoon ja tauteja ja riskejä hoidetaan ihan eri intensiteetillä kuin ennen. Moinitautisuus ja moniriskisyys ovat kasvaneet. Lisäksi ihmisten vaatimustaso on noussut.
Oppia terveydenhuollon järjestämiseen kannattaisi ottaa esim Keiser-Permanentesta USAsta jossa on vahva satsaus yleislääketieteeseen, ja paljon vähemmän sairaalahoitoja yms.
Nyt Osmo olet oikeilla jäljillä. 🙂 Pohdi kuitenkin syvällisemmin yksityisen ja julkisen terveydenhoidon kustannuksia ja rahoitusmalleja terveydenhoidon eri tasoilla.
Julkisesti hoidettu perusterveydenhuolto ei ole halpaa. Niissä maissa, joissa perusterveydenhoito on tehokasta ja laadukasta, on se kaiketi poikkeuksetta hoidettu yksityisesti. Kun taas sairaalatasoinen, varsinkin yliopistollinen terveydehoito kannattaa pitää yhteiskunnan rahoittamana.
Yksityinen voi yliopistotasollakin olla parempilaatuista, mutta kustannukset karkaavat käsistä. Kukaan ei kaiketi voi kieltää, etteikö USA:n terveydenhoitojärjestelmä olisi maailman paras. Se on myös maailman kallein.
Kalle
USA:n terveydenhuoltojärjestelmä on arvioitu noin sijalle 70 maailmassa. Mitataan nyt vaikka lapsikuolleisuudella, niin huono arvosana siitä tulee. Joihinkin kohdistetaan todella paljn voimavaroja ja joihinikin ei juuri lainkaan. Yleiarvosana heikko.
FinnHEMS (Medi-Helin seuraaja) tuottaa hyvin kalliita elinvuosia. Rationaalisesti ajatellen sen toiminta tulisi lopettaa ja käyttää säästyneet rahat toisin.
Sen takia sairaanhoitopiirit eivät olekaan suotuneet tätä toimintaa ottamaan. Tässä maksetaan turvallisuuden tunteesta.
Yksi tapa tehostaa kansakunnan terveydenhuoltoa menee niin, että työnantajat käyvät läpi yksityisten terveysasemien tarjoamia palveluja ja neuvottelevat hintaa alaspäin karsimalla tarjotuista palveluista. Meikäläisenkin pitäisi nykyään mennä viikonloppuisin julkisella puolelle jos sairastuisin vaikka flunssaan. Kaikenlaista muutakin turhaa on karsittu ja esimerkiksi jäykkäkouristusrokotuksia tai luomenpoistoja ei enää kuulemma saa. Työnantajan viesti meillä päin tuntu olevan, että koittakaa pärjätä omillanne älkääkä nyt ainakaan meidän maksamalla lääkärillä käykö.
Julkiselle puolelle ei taas oikein taas viitsi mennä, kun jatkuvasti saa lukea, että siellä on ihan tarpeeksi kiirettä muutenkin. Ja mahtaisivatko ne tällaiseen ukkorähjään resursseja sijoittaa, vaikka viitsisi mennäkin? Epäillä soppii, kun lehtiä lukee.
Näin ollen tulen todella halvaksi kansantaloudelle, kun en rasita kenenkään resursseja. Paitsi ehkä sitten lopuksi, kun kuukahdan johonkin diagnosoimatta jääneeseen tautiin. Luultavasti vika on kuitenkin jo siinä vaiheessa äitynyt niin pahaksi, että kuukahdus tapahtuu nopeasti kenenkään pahemmin häiriintymättä ja rahoja säällisesti säästäen.
“Kun yksityissairaalassa töpeksitään leikkauksessa, potilas siirretään parempaan hoitoon julkiseen sairaalaan eikä päinvastoin.”
Miksi?
Siksi, ettei vaativalle, kymmeniä tai satojatuhansia maksavalle vaikkapa nyt tehohoidolle ole riittävästi kysyntää yksityissairaalassa, eikä valmiutta ole mitään järkeä ylläpitää satunnaisten komplikaatioiden varalta.
Miksi näin?
Siksi, että saman, vaikkapa nyt teho-osastohoidon saa julkisessa sairaalassa “ilmaiseksi”.
Kaikelle löytyy markkinataloudessa hinta. Myös yksityiselle teho-osastolle, jos niin halutaan.
Vaikka yksityinen ja julkinen lääkäri olisivat yhtä hyviä, yksityinen on silti parempi. Siellä on lyhyemmät odotusajat, enemmän aikaa potilasta kohden ja (näin uskon) helpompi pääsy jatkotutkimuksiin.
Kannattaa muistaa, että terveydenhuollon vaihtoehtois-kustannus on ne kaikki muut kohteet, johon samat rahat voitaisiin käyttää.
Koska jokainen kuluttaja on oman taloutensa ainoa todellinen ekspertti, suurin kustannus-/hyötytehokkuus saadaan, jos rahat annetaan palveluseteleinä suoraan kansalaisille. Kukin päättäköön miten setelinsä käyttävät.
Luonnollisesti palveluseteleihin pitäisi liittää prosentuaalinen omavastuu (esim 20%, jossa tietty minimitaso per käynti ja vuosittainen katto, jotka molemmat riippuvat henkilön tuloista), jotta ne kohdentuisivat optimaalisesti. Julkiset sairaalat ja terveyskeskukset voisivat veloittaa potilailta kustannukset täysimääräisesti.
Tuo odotusajan erilainen hinta on hieno oivallus, en ole kuullut sitä muiden poliitikkojen suusta. Sieltä kuuluu aina sama ‘kaikki samalla viivalla.
Oma kokemukseni vuosien takaa. Sairastuin kaihiin noin melikymmpisenä. Työni oli asiakasvierailut, joita ei käytännösä voinut tehdä muuten kuin autolla. Lääkäri sanoi, että odotus on 6–12 kuukautta, kun ‘mummoja on jonossa niin paljon’. Oli siis kaksi vaihtoehtoa, yksityinen puoli tai työttömyys. Laitoin pari kuukausipalkkaani likoon, sain kelalta takaisin ehkä satasen. En kadu valintaani, mutta ihmettelen että systeemi ei pakota ketään ajattelemaan.
Täysi laillistushan ei tule heti, vaan edellytetään terveyskeskus- ja sairaalatyötä ennen sitä. Ja yksityiselläkin puolella edellytetään, että esim. kandilla on kokenut “ohjaaja” — ja meilläpäin on juuri viranomaisen valvontaoperaatio käynnissä tämän asian suhteen — MedOne ei ilmeisesti ole ollut turhan tarkka.
Tämä ei ole tarua, oikeellisuudesta voi varmistua esim. katsomalla lapsivakuutuksen hintakehitystä — hinnat ovat moninkertaistuneet, omavastuut nousseet.
Vakuutusyhtiön “asiantuntijalääkärin” ko. käytös tulee tosin esiin eläketapauksissa, mutta tavallisen hoidon toteuttamista ei vakuutusyhtiöltä kysytä.
Yhden maksajan malli on sosialismi, joka tunnetusti on huono talousjärjestelmä. Enemmän kannattaisi pohtia, mikä oikeasti kuuluu yhteiskunnalle ja mikä on yksilön vastuulla.
Esimerkki hyvää tarkoittavasta, mutta täysin metsään menneestä uudistuksesta on hoitotakuu hammashoidossa. Luin juuri että jossain kunta purkaa jossain tarkastusjonoja niin, että lopetti kokonaan hampaiden hoidon. Pakko tehdä, kun on uhkasakko päällä. Pääosa aikuisiän hammasongelmista on itseaiheutettuja, joten kokonaisuutena vanha työnjako, jossa kunta hoiti lapset ja odottovat äidit, loput maksakoot itse, oli fiksumpi.
Koko hoitotakuukin on kyseenalainen. Se ohjaa voimavaroja toimenpiteisiin, joita voidaan määrittää minuutteina tai kertoina. Käytännössä mm. mielenterveyspalvelut kärsivät siitä, koska niitä ei voida määritellä leikkaustaen määränä tms. Kuitenkin kun katsotaan nuorten syrjäytymistä, ei kerran unohdettu hammastarkastus ole ihan siellä kärkipäässä syinä.
Jos ei näy tilastoissa (eikä muuallakaan), marginaalista se on.
“paras vaikutus saadaan, jos kaikki tarjolla olevat toimenpiteet pannaan järjestykseen kustannustehokkuuden mukaan ja toteutetaan paremmuusjärjestyksessä, kunnes rahat on käytetty”
Vakaata uskoa Gosplaniin.
Ehdotan että ihan ensimmäiseksi lopetetaan yksityinen työterveyshuolto Eduskunnasta; palvelut paikalliseen terveyskeskukseen (200 henkilön rahoituksen verran saa toki antaa valtiolta Helsingin kaupungille). Sen jälkeen voidaan sitten odottaa hetki ja katsoa, onko Gosplan hyvä.
Entä jos tuo laatupainotteisten elinvuosien nostaminen ainoaksi kriteeriksi johtaa siihen, että vain puolet ihmisistä saa sairauksiinsa mitään hoitoa? Jos ei ole todella hyvää hoitoa niin sitten ei tehdä yhtään mitään vai? Eettisesti kestävää toimintaa ei tehdä pelkällä laskimella.
eggo
Ei johda.
Erilaisia sairauksia ja hoitoja on todella paljon ja tietoisuus suuren osan hoidoista vaikuttavuudesta ja pienempänä ongelmana kustannuksista on pääosan sairaus- hoitokombinaatioiden osalta vähäistä. Lisäksi vaikka tiedot olisivatkin olemassa poliitikot olisivat luultavasti haluttomia asettamaan euromääräistä rajaa.
Esitetyllä toimintaperiaatteella olisi kuitenkin saavutettavissa niin huomattavaa toiminan rationalisointia, että ongelmista huolimatta se pitäisi toteuttaa.
Vaikka odotettujen elämänlaatukorjattujen elinvuosien arvioinnissa varmasti tehtäisiinkin todella isoja virheitä, niin hoitojen näin mitattujen vaikuttavuuksien erot ovat vielä kertaluokkaa suurempia, joten epätarkkakin mittari olisi hyödyllinen.
Julkisen sektorin rahoitusta terveydenhoidon tutkimukseen voisi pyrkiä kohdentamaan niin, ettei tavoitteena olisi vain julkaista mahdollisimman paljon mitä sattuu, vaan tuettaisiin sellaista tutkimusta, josta olisi oikeasti hyötyä esim. juuri vaikuttavuuden arvioinnissa.
“Parissa kymmenessä vuodessa erikoissairaanhoidon lääkärimäärä on lähes tuplaantunut, kun se perusterveydenhuollossa on pysynyt samana. ”
Kaksikymmentä vuotta sitten valtio lopetti kunnallisen terveydenhuollon henkilöstömäärien ohjauksen samalla kun siirryttiin kustannusperusteisesta valtionosuudesta laskennalliseen järjestelmään. Tässä yksi syy kuvattuun muutokseen.
Maailma on sen jälkeen muuttunut kovasti eikä vanhaan virkojen ohjaukseen ole paluuta. Mutta nykyinen “villi ja vapaa” malli ei sekään toimi, jonkun pitäisi katsoa kokonaisuuden perään, mukaan lukien yksityinen terveydenhuolto.
Niin yksityisessä kuin julkisessa terveydenhuollossa on omat tyypilliset ongelmansa, joihin tulee löytää kunnon vastauksest. Yleistävät käsitykset siitä, että yksityinen olisi aina hyvää ja julkinen huonoa ovat osoitus siitä, että tällaisten väitteiden esittäjillä ei ole kunnollista tietoa suomalaisesta terveydenhuollosta. Meillä on hyvää yksityistä ja hyvää julkista terveydenhuoltoa ja sitten myös vähemmän hyvää kummallakin puolella.
Raimo K. Tottakai vakuutukset ovat nousseet. Nykyään kun niitä voidaan käyttää yksityisellä sektorilla aivan eri volyymillä kuin muutama vuosikymmen sitten. Silloin ei ollut tällaista tarjontaakaan. Hintojen nousu ei kerro turhasta käytöstä.
Yksityisen puolen tilastojen puuttuminen ei tietenkään kerro mitään. Aikaperusteinen kela-taksa ei anna mitään informaatiota käynnin sisällöstä. Vain joihinkin kela vaatii diagnoosin, kuten alkuraskaduen ultraäänitutkimuksiin, kun kyseessä lääketieteellisesti indikoitu tutkimus, esimerkiksi verenvuoto. — Ja kyllä vain, yksityinen puoli jatkohoitaa paljon julkisen puolen potilaita ja paljon sitä, minkä julkinen jättää odottamaan kohtuuttomia aikoja.
Yritin vain sanoa, että pelkän QALY-ajattelun soveltaminen priorisointiin ei riitä. Entä se kärsimyksen perustaso, josta sairauden hoito aloitetaan? Eikö sillä ole merkitystä? Sehän ei vaikuta jos mietitään vain laatupainotteisia elinvuosia. Eikö vakavampaa sairautta pitäisi hoitaa vähän huonommalla panos-tuotos-suhteella kuin lievää elämänlaatusairautta? Jos lievemmän sairauden hoito kehittyy, vakavampaa sairautta ei enää välttämättä kannata hoitaa.
Tuo ajattelu suosii myös yleisiä sairauksia, joiden hoidot ovat kustannustehokkaampia.
Tämä kaikki siis sillä edellytyksellä, että jotain jätetään hoitamatta, toisin kuin poliitikot juhlapuheissaan väittävät.
Täällä ollaan taas sekä keskustelun vasemmalla, että oikealla laidalla hakoteilla. Vasemmalla takerrutaan tilastotieteen epähumaaniuteen ja oikealla vaaditaan markkinalähtöisyyttä ilman mitään tolkun häivää.
Jos meillä on ihmisiä, jotka eivät pysty itse maksamaan omaa terveyden-/sairaanhoitoaan, niin miten ihmeessä he voisivat toimia markkinalähtöisesti? Vastaus on tietenkin, että eivät mitenkään!
“Markkinalähtöinen terveyspalvelu” tarkoittaa heille samaa kuin “ei terveyspalvelua” tai “hyvin sattumanvarainen terveyspalvelu sukulaisten avustamana, jos moisia on”. Jos kuitenkin lähdemme lähtökohdasta, että kaikille pitää tarjota sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta riippumatta jonkinlaista säädyllistä terveyspalvelua (kuten kaikissa suhteellisen rikkaissa maissa toimitaan), niin ollaan automaattisesti “sosialistisessa” järjestelmässä. Markkinalähtöisyys on tässä vaiheessa romukopassa jo ainakin suhteellisen isolta osalta väestöstä. Vähintään kaikkien tulosiirtojen varassa elävien osalta, käytännössä vielä isommalta osalta.
Yleensä tässä vaiheessa on jäljellä kaksi vaihtoehtoa:
1) Suomalaistyylinen Gosplan-suunnitelmaterveydenhoito, jossa tehdään ne 5v-suunnitelmat, pyritään laskemaan tilastollisesti utilitaristinen maksimitulos jollain annetulla rajallisella rahamäärällä. (esim. Suomi)
2) Vakuutuspohjainen järjestelmä, jossa julkinen taho päättää, että mitä hoitoja korvataan ja mitä ei. (esim. Ranska)
Kummassakin järjestelmässä on heikkoutensa. Gosplanissa kaikki sen parissa olevat tasapäistetään. Mikään ei periaatteessa estä tuottamasta näitä palveluita markkinaehtoisesti, mutta ongelmaksi muodostuvat insentiivit. Niin kauan kun palvelun maksaja ja palvelun käyttäjä ovat eri henkilöt, on systeemissä insentiiviristiriita ja siitä syntyy selkeä epäideaalisuus. Julkisesti tuotettu palvelu poistaa insentiiviristiriidan, mutta poistaa myös kilpailun tuomat edut.
Vakuutus + voittoa tavoittelevat yksityislääkäripalvelut yhdistelmässä on myös itsestäänselvää epäideaalisuutta. Lääkärin kannattaa myydä kaikki turhaakin turhemmat testit ja hoidot, koska hän saa rahaa kaikista ja potilaan kannattaa ostaa jokainen hoito ja testi, koska ne parantavat vähintään hieman hoitotulosta. Miksipä ei ottaisi hirmukallista selkäranka-MRI:tä ranteen murtuessa, jos vakuutusyhtiö maksaa ja ties vaikka sieltä selästä löytyisi joku oireeton ongelma?
Ok, turhat MRI:t voidaan rajat ulos, mutta “turhia” CRP-mittauksia tai poskiontelo-ultraäänityksiä ei voida, koska kukaan ei voi tietää että oliko se CRP tai ultra nyt tällä kertaa turha vai ei.
Käytäntö on osoittanut, että jos kumpaankin järjestelmään annetaan saman verran rahaa, tilastollisesti parempaa hoitoa (alempi lapsikuolleisuus, korkeampi elinajanodote jne…) saadaan julkisesti tuotetulla gosplan-järjestelmällä.
Siitä ei toki ole epäilystäkään, etteikö enemmän rahaa käyttämällä saisi parempaa hoitoa. Varmasti saa. Minusta julkisen puolen tuleekin vain taata joku minimitaso ja sen jälkeen varakkaat voivat ostaa parempaa palvelua.
Tuo on ideologista itsensä pettämistä. 😉 Järjestelmässä on heikkouksia, kuten korkea hinta ja epätasainen jakauma. Kun haetaan ehdotonta kärkeä, ei kukaan voi väittää, että joku muu järjestelmä tuottaisi edes lähelle yhtä hyvää huipputulosta.
Jos terveydenhuoltojärjestelmä maksaa hirveästi ja tuottaa korkean kuolleisuuden, mikä siinä on hyvää?
Tohtori XX ja Minerva Krohn osuivat asian ytimeen: nykyisen terveydenhuoltomme ongelma on nimenomaan surkea perusterveydenhuolto, josta johtuu se, että erikoislääkärille ei pääse nopeasti, silloin kun se olisi tarpeen. En kyllä tiedä, miten sitä pitäisi muuttaa, kun nimenomaan tarvittaisiin sellaisia hyviä yleislääkäreitä, jotka tietävät, minne tutkimuksiin (jos minnekään) ihminen pitää lähettää ja sellainen varmaan on nykyään mahdotonta, kuten Tohtori XX yllä mainitsikin.
Kokemukseni erikoissairaanhoidosta ja päivystyksestä HUS:ssa ovat olleet poikkeuksetta positiivisia, mutta terveyskeskukset tuntuvat tosiaan olevan ihan mitä sattuu.
Eikö tämä mennyt juuri oikein ? Työkykyinen henkilö tekee investoinnin jonka saa hetkessä takaisin ja vähävaraiset mummot ovat tyytyväisiä kun maailma ei olekaan enää likaisenharmaa.
Kai kaihileikkauksen voi ainakin yrittää vähentää verotuksessa tulonhankkimiskuluna ?
Yksityinen tuottaa, julkinen ostaa massamitassa ja asiantuntemuksella, kansalainen valitsee. Tässä on toimivin resepti.
Palveluntuotannon privaatti järjestää parhaiten, hoidon kohdentamisen julkinen.
eggo on oikerillä jäljillä. Tämä toimisi, jos kunnalla olisi oikeus ostaa järkevästi. Hankintalaki on suurin este palvelujen ulkoistamiselle.
“Turha” sana nyt on turha tässä yhteydessä, mutta ko. lapsivakuutuksen alkuaikoina (noin 40 v. sitten) sitä tarjottiin vanhemmille jopa ennen lapsen syntymää ja sellaisena, että korttia näyttämällä sai yksityiseltä lääkäriasemalta kaikki palvelut ilmaiseksi. Kustannukset nousivat niin, että muistini mukaan vakuutusyhtiöt lopettivat ko. vakuutuksen myynnin kokonaan.
No, vakuutus palasi markkinoille, mutta sellaisin ehdoin, että ainakin meidän perheessä se todettiin niin kalliiksi, että siitä ei olisi mitään hyötyä.
Turhaa? Voi olla. Kustannustehokasta? Ei todellakaan.
Raimo K
Ensin ne lopettivat korttiin kuuluvan taksinkäyttöoikeuden. Oli keksitty, että jos kesämökiltä piti päästä Alkoon, eikä oikein oltu ajokunnossa, tilattiin taksi ja vietiin lapsi lääkärille ihan vain viikkotarkastrukseen.
Eiköhän se ole kuitenkin hankintaosaamisen puute ja muutosvastarinta? Hankintalain mukaisessa hankintaprosessissa käytännössä kaikki pelimerkit ovat lähtötilanteessa hankintayksiköllä. Hankintayksikkö voi määritellä hankinnan yksityiskohdat lähes täysin omista tarpeistaan lähtien. Myös toimialoilla käytössä olevista yleisistä sopimusehdoista voi (ja kannattaa) poiketa, kun poikkeamiset yksilöidään ja perustellaan.
Jos 100 000 euron hankinta edellytää väitöskirjatasoista esityötä, sitä ei voi pitää kovin tehokkaana toimintana.
Voisi muutta pykäliä niin, että terkkarin terveydnehoitja myös oi antaa lähetteen erikoislääkärille, kun näkee sen aiheelliseksi.
Terkkareita on tietenkin kaikenlaisia. Kirkkonummella ne on pidetty hyvässä mallissa. Espooosa ilmeisetsi ihan tietotisesti ajettu alas “vain köyhinen tarpeisiin”. Tämän olen kuullut mieletsäni luotettavasta lääkärilähteestä.
Pidettävä kuitenkin mielessä, että lääkäri yleensä (ja varsinkin kroonisissa sairauksissa) voi tehdä perin vähän. Tämänkin totesi toinenlääkäriystäväni.
nimim. Rodullista rappeutuneisuutta
Tehokkuusajattelu on hyvä, mutta tässä on minusta vielä hiomista:
Kroonisesti sairasta potilasta ei kannata lainkaan hoitaa minkään vaivan vuoksi. Hänellä on nolla tervettä elinvuotta edessään, joten se siitä sitten.
Mikä siis on terve? Onko vaikkapa ykköstyypin diabeetikko terve? Ja mitä ovat terveet elinvuodet? Tarvitaan yksiselitteisiä ja yksilötasolla perusteltavia sääntöjä.
Lisäksi tämä pitää pystyä yhdistämään yhteiskunnallisen hyödyn perusteella priorisointiin. Esimerkiksi olympiaedustajan priorisointi on erittäin vaikea kysymys. Riittävätkö MM-kisat? Entä maailmancupin osakilpailu? Missä lajeissa? Entä jääkiekkojoukkueen huoltajalla?
Kukkaroa ajatteleva yhteiskunta myös pyrkii minimoimaan taloudelle tärkeitten henkilöiden työkyvyttömyysajan. Tämä taas tarkoittaa hyväpalkkaisille ohituskaistaa.
Suo anteeksi, mutta minusta tässä pölisee olkiukko. Ainakin omassa lähipiirissäni yksityistä käytetään kolmesta syystä:
1. Työterveys on yksityisellä ja sisältää myös yleislääkäritasoisen hoidon.
2. Perustason hoitoon pääsee yksityisellä nopeasti ja tappelematta.
3. Erikoislääkäritasoiseen hoitoon pääsee ilman kahden kierroksen jonotusruljanssia.
Mikään näistä ei viittaa kompetenssiin. Erikoislääkärit ovat ihan merkittävin osin samaa porukkaa. Perustasolla taas pöydän toisella puolella voi istua ihan yhtä hyvin ensiaskeleitaan ottava nuori lääkäri kuin kokenut yleislääketieteen erikoislääkärikin — olipa kyse yksityisestä tai julkisesta vastaanotosta.
Jos prioriteettiasiat saadaan myös käyttäjien näkökulmasta kuntoon, kaikki käyttävät yksityistä. Tästä tosin seuraa pari ongelmaa: 1. Onko meillä varaa siihen? 2. Löytyykö yleisesti hyväksyttyjä priorisointitapoja?
Paitsi että: jossain vaiheessa joku huomaa, että vaikka rikkaille ei makseta mitään Kela-korvauksia, nämä ryökäleet kuitenkin käyvät yksityislääkärillä, kun julkiselle ei pääse. Epätasa-arvoa!
Rikkaat saavat subventiota koska heidän lääkärilaskujaan ei veroteta alv:llä! Ja sitten, kun lääkäripalveluista aletaan periä arvonlisäveroa, mutta yksityinen lääkärinhoito ei lopu ihan kokonaan, sanotaan että rikkaat saavat subventiota, kun heidän lääkärinpalveluistaan ei makseta erillistä koulutusmaksua — lääkärithän ovat julkisin varoin koulutettuja! Jne.
Yrittää voi, mutta eiköhän tuo ole täysin toivotonta saada hyväksyttyä.
http://portal.vero.fi/public/default.aspx?uielementsize=2&nodeid=8367
Hankintaprosessin sisältö on toki hankittavasta hyödykkeestä riippuvainen, mutta omin pikku kätösin kuitenkin aikas monesta julkisesta hankinnasta vastanneena rohkenen väittää, että ainakaan vähänkään rakentamista liippaavissa ns. kansallisen hankintarajan ylittävissä hankinnoissa akateeminen vastaavuus on useimmiten paremminkin harjoitustyö/essee tai vaativissa tapauksissa ehkä erikoistyö/seminaarityö ennemmin kuin väikkäri.
Toki yksinkertaisestakin asiasta voi tehdä vaikean, jos on resursseja mitä siihen polttaa.
Ns. EU-rajan ylittävissä hankinnoissa byrokratiaa on hieman enemmän ja toki isossa hankinnassa on yleensä enemmän sisältösidonnaistakin huomioitavaa.
Pahoittelen, että kommenttini on toki tähän terveydenhuoltoketjuun “off topic”, mutta mielestäni puolusteltavissa hankintaprosessien yleisenä näkökantana.
Kilpialutus on rakentamisdssa ihan yksinkertaista ja sitä varteen säännöt ontehtynkin, mutta hoivatyön mitoittaminen on paljon hankalampaa.
Voisit jollekinm harjoitustyötä tekevälle antaa aiheeksi vaikka, miten kilpailutetaan kunnan satavuotisjuhliin tilaama sinfoniakonsertti. RTähän vedepitävät tarjousasiakirjat.
Ihan hyvä kaava, mutta yksi ongelma tässä jää perinteiseen kuntapohjaiseen terveydenhuoltoon verratttuna. Tässäkin mallissa optimoidaan rahalla eikä lääketieteellisin perustein. Liiallinen rahan mukaan optimointi voi vääristää palvelua.
Mahdollinen korjaus tähän malliin olisi pitää yksityinen kaupallinen puoli vain kunnallisen puolen kirittäjänä. Näin myös turvallinen, toivottavasti enemmän kutsumukseen ja auttamisen haluun kuin talouden optimointiin perustuva malli olisi tarjoilla potilaille.
Jaakko Särelä kirjoitti että perusterveydenhuollon surkeus näkyy siinä ettei lähetettä erikoislääkärille saa riittävän helposti.
Perusterveydenhuollon pääasiallinen tehtävä ei kuitenkaan ole lähetteiden kirjoittaminen. Toki nekin ovat tarpeen joskus. Ihmisethän tulevat uusien vaivojensa kanssa terveyskeskukseen, ja joskus näiden selvittely vaatii tutkimuksia erikoissairaanhoidossa. Mutta usein ei.
Suurempi ongelma on se ettei perusterveydenhuollossa riitä aikaa hoitaa monisairaita ja moniriskisiä potilaita hyvin. Samalla kapasiteettia menee kuitenkin myös moneen turhaan asiaan.
En usko että on paluuta siihen että valtio päättää terveyskeskusten virkamäärän (paitsi jos koko terveydenhuolto olisi valtion hoidossa) enkä sitä kaipaakaan. Mutta jotenkin pitäisi korjata syntynyt vääristymä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä
Varsinkaan, kun valtiolla ei nykyisellään ole keinoa varmistaa, että terveyskeskukseen olisi tarjolla lääkäreitä vaikka lääkärivirkojen määrä olisikin säädelty. Tässä ihmettelen erästä maakunnan keskussairaalaa, johon ei saa millään ihotautien ylilääkäriä.
Nimenomaan ei voida tietää onko se marginaalista vai ei, koska mitään rekisteritietoa asiasta ei ole. Omat ja lähipiirin käytännön kokemukset puhuvat sen puolesta että privaatissa paikataan julkisen sektorin sinnepäin hoitoa, komplikaatioita ja suoranaisia virheitä hyvinkin paljon. Ihmeellistä vaan on, että asiasta ei puhuta.
Minerva Krohnilta kysyisin mitä tarkoitat perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisellä epäsuhdalla?
Semmoisen idean heitän tähän teille jotka olette politiikassa että jos/kun haluatte saada perusterveydenhuollon toimimaan paremmin, niin eikö tärkeintä olisi tehtäväkentän laajentamisen sijaan supistaa perusterveydenhuollon tehtäviä reippaasti? Tarkoitan ihan lääketieteellisessä mielessä esim. niin että vain ydinsisämedisiina, ‑pediatria, ‑geriatria ja ‑infektiotaudit kuuluisivat perusterveydenhuoltoon. Erikoissairaanhoidon taas pitäisi hoitaa ja jatkohoitaa useimmat siellä hoidotut sairaudet eikä siirtää niitä terveyskeskuksiin eli käytännössä heitteille. Tämä vaatisi tietysti rahaa mutta veikkaan että terveydenhuollon laatu (josta aivan liian vähän puhutan Suomessa!) nousisi kohisten.
Itse en usko että nykyisellä rahotuksella julkista terveydenhuoltoa pystytään kovasti kohentamaan: on selvää että jos %-osuus BKT:sta on Bulgarian tasolla ja absoluuttiset summat kaukana muista Pohjoismaista niin silloin laatu on mitä nyt on. Itse en usko terveyskeskuksiin enkä oikein nykymalliseen perusterveydenhuoltoonkaan syistä jotka yllä toin esille, mutta te jotka uskotte, tehkää jotain radikaalia.
“Vähänkään rakentamista liippaavilla” hankinnoilla tarkoitin myös alaan liittyviä palveluhankintoja sunnitteluun, rakennetun omaisuuden hoitoon ja kunnossapitoon jne… Mutta varmaan sitten SOTE‑, kuttuuri‑, yms-palvelut vaan ovat sitten niin hankalia hankittavia, ettei tällainen teknokraatti vaan ymmärrä.
Kohtuullisen läheltä on kyllä tullut seurattua esim. vaikkapa erään kunnan työterveyshuollon (ml. myös sairaanhoitopalvelut) hankintaprosessia, ja ei siitä minusta ihan väitöskirjaksi olisi kyllä ollut. Ansiokas ja asiansa ajanut hankinta se toki oli.
Rakentamisen kilpailuttamisen todella luulisi olevan helppoa, mutta eipä sekään tunnu onnistuvan — ainakaan korjausrakentamisen. Ja itse kun taannoin korjausrakensin, kahta asiaa ei saanut rakentajalta irti hohtimillakaan: milloin se valmistuu ja mitä se maksaa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon kilpailuttaminen ajaa esim. siihen, että valtion tuella rakennetaan vanhusten hoitokoteja ja seuraavalla kierroksella ne sitten häviävät kilpailutuksen jollekin kansainväliselle halpahoitofirmalle ja sitten suljetaan talo ja potkitaan hoitajat kortistoon. Voi elämä!
Touko Mettinen
Ei hankkiminen saa olla niin vaikeaa
Kuntien (eikä muidenkaan) ei tarvitse kilpailuttaa omana työnä tehtäviä palveluita.
Tohtori XX:n ensimmäisestä kommentista:
*Toimenpiteiden järjestykseen paneminen kustannustehokuuden mukaan ryhmätasolla on varsin pitkälle vietyä teoriaa, eíkä tiedosta yksilötasolla – jolla potilaita väistämättä hoidetaan – ole juuri hyötyä.*
*Rajan vetäminen sen suhteen, mikä on turhaa ja mikä epäturhaa, on vaan yksilötasolla usein vaikeaa. Ryhmätasolla se jotenkin ja jollakin virhemarginaalislla onnistuu, mutta ei välttämättä ole yksilön etu.*
Tämä “ryhmätason”, so. tilastollisen/terveystaloustieteellisen ajattelun “kritiikki” menee aikalailla ohi — kuten Soininvaara kirjoituksessaan totesi, sikäli kuin käytämme hoitoja joissa (tilastollisesti arvioitu) rajahyöty (mitattuna elinvuosilla tms.) on joitain toisia hoitoja pienempi, rahat ovat ryhmätasolla huonossa käytössä. Vaikka jokin yksittäinen yksilö saattaa hyötyä tästä, keskimäärin yksilöt häviävät.
Kaiken lisäksi ne hoitometodit ovat ihan yhtälailla tilastollisesti todettu toimiviksi — joku voisi yhtä hyvin (ja tehden saman erheen kuin yllä) väittää, että “Rajan vetäminen sen suhteen, mikä hoito toimii ja ei toimi, on yksilötasolla vaikeaa. Ryhmätasolle se jotenkin ja jollakin virhemarginaalilla onnistuu, muttei välttämättä ole yksilön etu”. Sinänsä totta, muttei ole mikään syy poiketa tilastollisesti toimivasta hoidosta tilastollisesti huonommin toimivaan (esim. uskomushoitoihin).
Tätä (tilastollisen) kustannustehokkuuden ajatusta pidetään itsestäänselvänä, kun mietitään, pitäisikö julkisen sektorin varoja käyttää mieluummin (tilastollisesti) toimivaan vai vain placebon verran toimivaan hoitoon (uskomushoidot), vaikka se “ei välttämättä ole yksilön etu”. Miksi sen pitäisi herättää närää silloin, kun myös placeboa paremmin toimivia hoitoja pistetään järjestykseen rajahyödyn mukaan?
*Minulle ainakin oma ja läheisteni terveys saa tulla järjettömän kalliiksi. Halvin ei aina ole parasta hyvä kansanedustaja.*
Ei kukaan kiistäkään tätä — jos olet valmis maksamaan hoidoista, joiden rajahyöty on pieni, siitä vain. Koko jutun pointti on, että veronmaksajien kannattaa käyttää rahansa kustannustehokkaasti, omasi saat käyttää kuten haluat.
Samaa aihetta sivuava kirjoitus:
http://blog.hse-econ.fi/?p=3077
Kaksi kirjoitusta liittyen siihen, että (tilastolliset) algoritmit tuottavat parempaa hoitoa kuin “potilaan kohtaaminen yksilönä”. Ts. lääkeTIEDE on tilastollista, eikä mikään supertaito, jossa lääkäri kohtaa jokaisen potilaan yksilönä:
http://techcrunch.com/2012/01/10/doctors-or-algorithms/
http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2004/12/in_praise_of_im.html
Viittasin tällä aiemmin kirjoittamaani että 20 vuodessa erikoissairaanhoidossa on lääkärimäärä lähes tuplaantunut, kun se perusterveydenhuollsosa on samalla tasolla.
En pidä ongelmana että perusterveydenhuoltoon on siirretty lisää tehtäviä, ongelma on ettei ole varattu niihin resursseja. Monet siirrot ovat periaatteessa ihan fiksuja, mutta ongelma on että kun jokainen erikoisala siirtää tehtäviä perusterveydenhuoltoon, kertyy sinne resursseihin nähden aivan liikaa tehtäviä.
Markku af Heurlin. Jos haluaa, että kustannukset räjähtävät entisestään ja jonoissa on joukoittain ihmisiä, jotka eivät sinne kuulu, kannattaa uskoa tämä kommenttisi: ” Voisi muutta pykäliä niin, että terkkarin terveydnehoitja myös oi antaa lähetteen erikoislääkärille, kun näkee sen aiheelliseksi.”
Terveydenhoitaja ei ole koulutusta diagnostiikkaan. Se on lääkärin tehtävä. Hän ei liioin voi ihmeemmin hoitaa kaikkea sitä, mikä hoituu avohoidossa. Terveydenhoitajan mahdollisuudet ovat rajalliset.
Perustervedeyden huollon ongelma on lääkäreille sälytetty tolkuton tehtävämäärä. Siitä voidaan kyllä siirtää yhtä ja toista muille ammattiryhmille. Avustavan henkilökunnan vähentäminen on virhe.
Lisäksi, yksiköt eivät saa olla liian pieniä, sellaiset eivät ole nuorten lääkärien paikkoja.
Työyhteisön pitää olla riittävän kokoinen, ja seniorituen vahva.
Kolmanneksi, erikoislääkäritoimintaa voi hyvin olla myös sopivassa suhteessa tk-tasolla. Näinpä sairaaloiden poliklinikoille ohjautuisivat vain potilaat, jotka oikeasti tarvitsevat sairaalahoitoa sekä joiden suppeiden erikoisalojen erityisosaamista vaativat potilaat.
Nythän siellä jonotellaan yleislääkärien lähetteillä myös niistä asioista, jotka hoituisivat avohoidossa.
akjm
Miten yksityispuolella pääsee erikioislääkärille ilman yleislääkärin lähetettä. Siellä ollaan taitavampia?
En kiistä tieteellisten menetelmien soveltamisen etuja lääketieteeseen missään nimessä. Päinvastoin — olen suuri tieteen ystävä. Yritin sanoa sitä, että esim. terveystaloustieteen sokea tilastomiesmäinen (valitettavan usein nimenomaan mies) soveltaminen ilman alan sisällöllistä tuntemusta on kamalaa. Uskomushoidot jättäisin tämän keskustelun ulkopuolelle.
Väitän edelleen, että ryhmätasolla ilmiöitä tilastotieteellisin menetelmin havainnoivat tutkimukset eivät läheskään aina tuota pätevää tietoa yksilötason ilmiöiden selittämiseen mm. siksi että ryhmällä on ominaisuuksia joita yksilöillä ei ole (kts. ekoepidemiologia). Tästä ongelmasta onneksi puhutaan evidence-base medisiinassa nykyisin, ja siitä johtuen esim. hoitosuositukset eivät aina perustu tilastolliseen tutkimustietoon toisin kuin väität. Lisäksi myös laadullinen tutkimus ja tapausselostukset kuuluvat lääketieteelliseen tutkimukseen.
Mitä tulee kommenttiisi “Ts. lääkeTIEDE on tilastollista, eikä mikään supertaito, jossa lääkäri kohtaa jokaisen potilaan yksilönä” niin en voi kuin pistää sitä kuin ymmärtämättömyyden piikkiin. Jospa nyt vastaan siihen näin. Lääkäri, ainakin hyvä lääkäri, nimenomaan kohtaa jokaisen potilaan yksilönä. Hyvän kohtaamisen liian usein tapahtuva puuttuminen muuten on varmaan yksi suurimpia systeemin ongelmia, mutta tästäkään ei kukaan puhu vaikka sen korjaaminen ei välttämättä vaatisi rahaa… Takaisin aiheeseen: tällä kohtaamisella on tieteellisin menetelmin osoitettu olevan iso merkitys (teho) sairauksien hoidossa, eikä sen erottaminen muusta hoitovaikutuksesta ole ollenkaan yksinkertaista. Miksi? Esimerkiksi siksi että kohtaamisella ja muulla hoidolla, esimerkiksi lääkkeellä voi olla yhteisvaikutuksia joiden summa on suurempi kuin 1+1… Tutustu vaikka placebo- ja nocebo-tutkimuksiin niin ehkä ymmärrät mitä sudenkuoppia minkä tahansa hoidon “puhtaan hoitovaikutuksen” esiinsaaminen parhaimmissakin kaksoissokkotutkimuksissa voi sisältää.
Sanot myös “Ei kukaan kiistäkään tätä – jos olet valmis maksamaan hoidoista, joiden rajahyöty on pieni, siitä vain. Koko jutun pointti on, että veronmaksajien kannattaa käyttää rahansa kustannustehokkaasti, omasi saat käyttää kuten haluat.”. Joo‑o, mutta kun olemassaolevalla veroprogressiolla, MGR:n ehdottamalla Kela-korvausten poistolla ja Urpilaisen ajamilla solidaarisuusveroilla jää aika vähän mistä maksaa. Mutta sitä kai Suomi haluaa.
Tuo kirjoitukseni terveydenhuollon kohdentamisen periaatteesta oli tarkoitus esittää, miten sen yleisenä periaatteena pitäisi mennä. Sitä on täysin mahdoton kumota kuin yrittämälllä ymmärtää kirjoitukseni tahallaan väärin. Kovin operatiivinen tuo määritelmä ei ole, koska siinä on käsitteitä, joita on mahdoton mitata. Kyse on siis periaatteesta.
Koska tässä operoidaan todennäköisyyksillä, aina joudutaan käyttämään lääkärin ammattitaitoa sen arvioimiseen, onko odotettavissa, että hoito tämän henkilön suhteen on vaikuttavaa. Kaksi eri lääkäriä voivat päätyä eri tulokseen.
Toinen ongelma liittyy tietysti tuohon mittariin terveet elinvuodet. Kuinka paljon vähemmän arvokkaita ovat elinvuodet, jolloin potee jotain sairautta. Elinajanodotetta lyhentävään sydämensiirtoon suostuva on tehnyt asiasta itse arvionsa. Jos ei pitäisi elämää terveenä on arvokkaampaa kuin sairaana,. tulisi samalla väittäneeksi, ettei ylipäänsä ole syytä parantaa sairauksia, jotka eivät uhkaa henkeä. Kannattaako iäkästä hoitaa sitten lainkaan. Joskus ei kannata. Jos potilaan ennustetaan kuolevan puolen vuoden sisällä syöpään, hänelle ei tehdä lonkkaleikkausta.
Joku kirjoitti, että hänelle läheisten terveys on kovin arvokas asia. Niin minullekin. Se ei ole peruste sille, että jaettaessa niukkoja rahojka läheisten terveyden pitäisi saada syrjäyttää muiden ihmisten terveys. Jos haluaa panna itsensä tai läheisenä muiden edelle, se pitää tehdä omilla rahoilla, ei puliveimaalala yhteisiä rahoja.
Tohtori XX oli kovin huolissaan siitä, että Urpilaisen solidaarisuusvero vie kansalaisilta mahdollisuuden maksaa itse omasta erityisen hyvästä terveydenhuollosta. Urpilaisen verosta voi olla monta mieltä, mutta terveydenhuoltomme ydin ongelmat eivät kohdistu väestönosaan, joka ansaitsee yli 100 000 euroa vuodessa.
“Kilpialutus on rakentamisdssa ihan yksinkertaista ja sitä varteen säännöt ontehtynkin, mutta hoivatyön mitoittaminen on paljon hankalampaa.”
Kykeneväthän nuo yksityiset hoivayrityksetkin tuotteistamaan myymänsä palvelut ja tarjomaan niitä markkinoille.
Ei ostojen tuotteistaminen ole sen kummempaa ja se on itse asiassa pitkälti sama asia.
Mutta jos ei osaa pistää paperille omaa toimintaansa ‚koska ei tunne sitä niin ei ole ihme, jos päädytään epäonnistumisiin.
Suurin ongelma näyttää olevan kuntapuolella hankinnan ammattitaidottomuus,mikä juontuu huonosta johtamisesta ja sen seurauksena meilivaltaisesti ja henkilöriippuvasti toimivasta organisaatiosta.
Olen nyt toiminut viimekeväästä muutamalle urakoitsijalle konsulttina tuolla Kepulandiassa ja seurannut pienten kuntien hankintaa
Näyttää siltä, että viime syksyn kilpailutus on päätymässä oikeuteen ‚koska kunnat eivät noudata hyvää hankintapaa, jota EU kilpailumääräykset edellyttävät
Eivät nuo EU-säännöt mitenkään uusia ja vaikeita ole, jo 70-luvun julkisen sektorin hankintasäännöt olivat suurin piirtein samanlaisia ja kansainvälisestikin noudatetaan samoja periaatteita.
Uutta on ainoastaan,että kuntien päättäjät eivät voi enää toimia mielivaltaisesti hyvä-veli-systeemillä vaan joutuvat oikeasti noudattamaan sääntöjä.
Tuolla Kepulandiassa törmäsin siihen,että urakoita jaettiin tutuille puoluetovereille ja uskonveljille ilman edesmuodollista osallistumista kilpailuun ja kilpailuun osallistuneita torpattiin ulos perättömillä väitteillä esim vedoten kaluston puuttumiseen,joka todellisuudessa oli olemassa etc.
Kuntien kilpailuttamisen ongelma on rakenteellinen korruptio.
Toinen ongelma on valvonnan puute, sitä kun ei ole eli kunnat toimivat periaattella, että urakoitsija hoitaa kaiken automaattisesti ilman valvontaa ja seurantaa.Ja rakenteelliseen korruptioon kuuluu,että tarkastuksista ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen
Ostamisen vanha periaate on,että ostaja saa niin juuri hyvää laatua kuin kykenee valvomaan
Yksityisille markkinoille myytäessä kilpailu toimii, koska ostaja on asiakas. Jos asiakas on tyytymätön tai jos hän ennen ostoaan kuulee tuttaviltaan, että tämä on hyvä ja tuo huono, hän ostaa sen mukaan.
Kun ostaja on kunta, sillä ovatko asukkaat tyytyväisiä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Pitää osata määrittää tarkkaan, mitä ostetaan. Jos unohdetaan laitaa sopimukseen, että palanut lamppu pitää vaihtaa, asiakas on pimeässä (tämä on ihan oikeasti tapahtunut!) On aikamoinen urakka kirjoittaa sopimukseen jokainen hoitotoimenpide, johon ostaja sitoutuu, varsinkin kun vanhukset ovat erilaisia. Toisen vaippa pitäisi vaihtaa useammin kuin toisen.
Siksi ainut järkevä kilpialun muoto on palveluseteli, jossa laadun arviointi palautuu asiakkaalle itselleen.
Suurin osa hoidoista ei ole näyttöön perustuvia, eli tieteellisiä. Isoa osaa ei edes voi tutkia. Esimerkiksi eri yliopistosairaaloissa ja eri maiden välillä on valtavia eroja hoitokäytännöissä.
Voiko tämän asiakasläheisyyden yleistää kuntatasollekin? Mieluummin tillajiksi kunnat kuin suurkunnat.
Juho Laatu
Totta kai voi panna vaikka tilaajaksi kortteli, mutta silloin korttelin pitää myös maksaa se. Muuten se ei toimi. Se, joka päättää laadusta maksaa laadusta.
“Tohtori XX oli kovin huolissaan siitä, että Urpilaisen solidaarisuusvero vie kansalaisilta mahdollisuuden maksaa itse omasta erityisen hyvästä terveydenhuollosta. Urpilaisen verosta voi olla monta mieltä, mutta terveydenhuoltomme ydin ongelmat eivät kohdistu väestönosaan, joka ansaitsee yli 100 000 euroa vuodessa.”
Taas kansanedustaja puhuu asioista ryhmätasolla… Vastaan siihen että jokaisen väestönosan sisällä on yksilöitä joita terveydenhuoltomme ydinongelmat koskettavat. Vastaanotolle ei myöskään yleensä marssi väestönosa .. Itse kiinnitin muuten jo opiskeluaikoina huomiota siihen kuinka yliedustettuna vähempiosainen kansanosa itse asiassa julkisessa terveydenhuollossa varsinkin Helsingissä on. Eli se väestönosa joka julkisen terveydenhuollon pääosin maksaa, on siellä väestöosuutensa nähden reilunssa vähemmistössä. Onko tämä oikein? Maksat mutta et itse saa juuri mitään, kohta et ilmeisesti edes Kela-korvausta. Helsingin ulkopuolella tilanne ei ole aivan yhtä paljon sosioekonomisesti vääristynyt.
Miten sitten terveydenhuollon ydinongelmat koskettavat sen väestönosan edustajia, jotka sanotaan nyt tienaavat tuon 100k tai yli palkkatuloa? No niinkuin itse toit esiin, esim. siten että julkisen puolen jonotusajat ovat monilla aloilla erikoissairaanhoidossa aivan naurettavat. Ei työssäkäyvällä ihmisellä ole varaa odottaa niin pitkään. Ja ennen kuin älähdät työterveyshuollosta niin muistutan että kaikki vaivat eivät kuulu työterveyshuollon piiriin ja osassa varsinkin psyyken puolen vaivoista ihmiset eivät halua työterveyshuoltoa käyttää. Lisäksi, kansanedustaja varmasti hyvin tietää että reilun sadan tonnin vuosipalkkatuloilla (vailla perintöjä) ei pääse oikeasti rikkaiden kerhoon siinäkään mielessä että voisi ostella itselleen ja läheisilleen mitä tahansa yksityispuolen terveyspalveluita osastojaksoineen jne. Jostain syystä (oikeudenmukaisuus, solidaarisuus jne jne?) te politiikot olette haluneet luoda Suomeen järjestelmän, jossa omalla työllään vaurastuminen on hyvin vaikeaa.
Mitä sitten tulee terveyserokeskusteluun, niin oletan että vetoat siihen että ryhmätasolla suurituloiset ovat terveempiä jne. Tämä ryhmätaso kuitenkin kätkee alleen paljon. Esim. stressisairauksia, hoitamatonta masennusta ja itsemurhia on suuria paineita työssään kantavilla suuripalkkatuloisilla paljon, samoin syöpiä. Mutta taas –kaikki ei näy tilastoissa. Parempiosaisten psykiatriset vaivat esimerkiksi ovat sellaisia, että julkisen puolen psykiatrialta saa hyvällä onnella ehkä masennuslääkepurkin kouraan. Eli taas maksu tapahtuu tuplana, veroina joilla kustannetaan palvelut muille ja sitten korkeaan hintaa yksityisesti itselle.
😉 saatiihan tähän vielä aasinsilta ainakin kuvittelemalleni osaamisalueelleni. 🙂 Palanut lamppu kun on jo talotekniikkaa.
Kun ostaja on kunta, sillä ovatko asukkaat tyytyväisiä on merkitystä, kun siitä tehdään merkityksellistä. Markkinoilla raha on paras konsultti. Jos sopimushinnasta riittävän suuri osa sidotaan kolmannen osapuolen tai tilaajan tekemään asiakastyytyväisyysselvityksen pisteisiin, tehtyjen valitusten määrään jne, niin johan se asiakkaiden subjetiivinen laatunäkemys kiinnostaa palveluntuottajaa.
Edellämainitun tekijän mukaan ottaminen on täysin mahdollista, jos niin vain halutaan. Elleivät toimialalla yleisesti käytettävät sopimusehdot sisällä mahdollisuutta ao. hinnoitteluun, niin varsinaiseen sopimukseen runoillaan: “johtuen asiakastyytyväisyyden erittäin suuresta merkityksestä tilaajalle…”
Täysin kattavan sopimuksen problematiikka on totta, mutta ei ylitsekäymätöntä. Hyvään sopimukseen kanattaa kirjata palveluntuottajalle lisä- ja muutostyövelvoite yksikköhinnoin. Eli sopimusrakenteeseen kirjataan palveluntuottajan resursseille hintoja tyyliin: “kiinteistöhoitaja (miksi ei myös PERUSHOITAJA???), työtunti tilaajan toimitiloissa, XX,XX €/h”. Eri ajankohdille voidaan sopia siihen sitten muutoskertoimet yms.
Tilaajan edustajalla on oikeus tilata lisä- ja muutostöitä, ja palveluntuottajalla on velvoite niitä tuottaa. Lisä- ja muutostöitä voidaan tilata hankintalain mahdollistamassa määrin myös sopimukseen yksilöimättömistä resursseista jos kyse on niin eksoottisesta lisä/muutospalvelusta, ettei sitä saa koostettua sopimukseen kirjatuista resurssitekijöistä. Tilaajalla on niissä (ja myös muissa lisä- ja muutostöissä) mahdollisuus hankkia ne toki myös muulta palveluntuottajalta.
Itse olen toiminut kuntaa edustavana tilaajan edustajana palveluntuotantosopimuksessa, jossa palveluntuottajalla on ollut tilaajan kannalta järkeväksi katsotussa määrin oikeus tehdä pieniä (euromääräraja kirjattu sopimukseen) lisä- ja muutostöitä myös itsenäisellä päätöksellä tilaajan kontrolloidessa niitä laskutukseen liittyvästä yksityiskohtaisesta raportoinnista.
Näiden lisä- ja muutostöiden kertymät eivät tietenkään näy alkuperäisessä sopimushinnassa, mutta budjetoimaan niitä toki pystyy käyttämällä lisä- ja muutostyövarausta. Ja se itse lisätyönä vaihdettava lamppu — se toimitetaan joko tilaajan hankintana, tai palveluntuottaja hankkii sen tilaajan etua valvoen ja läpilaskuttaa sen tilaajalta.
Tohtori XX: “Yritin sanoa sitä, että esim. terveystaloustieteen sokea tilastomiesmäinen (valitettavan usein nimenomaan mies) soveltaminen ilman alan sisällöllistä tuntemusta on kamalaa. ”
Tämän voin hyväksyä, ainakin siinä muodossa, että alan sisällöllinen tuntemus on varmasti välttämätöntä kun käytännössä yrittää priorisoida hoitomuotoja. Se, miksi kirjoitin niin kärkevästi, oli, että vaikutit epäilevän periaatetta — että et hyväksyisi hoitojen priorisoimista jonkinlaisen rajahyötyarvion perusteella. Se, että tämä on monimutkaisempaa kuin tilastonikkari haluaisi, ei kai kumoa tätä periaatetta?
Soininvaarahan kirjoitti tähän liittyen: “Joku kirjoitti, että hänelle läheisten terveys on kovin arvokas asia. Niin minullekin. Se ei ole peruste sille, että jaettaessa niukkoja rahojka läheisten terveyden pitäisi saada syrjäyttää muiden ihmisten terveys. Jos haluaa panna itsensä tai läheisenä muiden edelle, se pitää tehdä omilla rahoilla, ei puliveimaalala yhteisiä rahoja.”
Tohtori XX: “Väitän edelleen, että ryhmätasolla ilmiöitä tilastotieteellisin menetelmin havainnoivat tutkimukset eivät läheskään aina tuota pätevää tietoa yksilötason ilmiöiden selittämiseen mm. siksi että ryhmällä on ominaisuuksia joita yksilöillä ei ole (kts. ekoepidemiologia). Tästä ongelmasta onneksi puhutaan evidence-base medisiinassa nykyisin, ja siitä johtuen esim. hoitosuositukset eivät aina perustu tilastolliseen tutkimustietoon toisin kuin väität. Lisäksi myös laadullinen tutkimus ja tapausselostukset kuuluvat lääketieteelliseen tutkimukseen.”
Jos tarkoitat sitä, että esim. yksilön geeniperimä saattaa vaikuttaa siihen, toimiiko hoito ollenkaan (vaikka keskimäärin se toimisi), niin ok. Hyväksyn ylläolevan.
Tohtori XX: “Mitä tulee kommenttiisi “Ts. lääkeTIEDE on tilastollista, eikä mikään supertaito, jossa lääkäri kohtaa jokaisen potilaan yksilönä” niin en voi kuin pistää sitä kuin ymmärtämättömyyden piikkiin. Jospa nyt vastaan siihen näin. Lääkäri, ainakin hyvä lääkäri, nimenomaan kohtaa jokaisen potilaan yksilönä. Hyvän kohtaamisen liian usein tapahtuva puuttuminen muuten on varmaan yksi suurimpia systeemin ongelmia, mutta tästäkään ei kukaan puhu vaikka sen korjaaminen ei välttämättä vaatisi rahaa… Takaisin aiheeseen: tällä kohtaamisella on tieteellisin menetelmin osoitettu olevan iso merkitys (teho) sairauksien hoidossa, eikä sen erottaminen muusta hoitovaikutuksesta ole ollenkaan yksinkertaista. Miksi? Esimerkiksi siksi että kohtaamisella ja muulla hoidolla, esimerkiksi lääkkeellä voi olla yhteisvaikutuksia joiden summa on suurempi kuin 1+1… Tutustu vaikka placebo- ja nocebo-tutkimuksiin niin ehkä ymmärrät mitä sudenkuoppia minkä tahansa hoidon “puhtaan hoitovaikutuksen” esiinsaaminen parhaimmissakin kaksoissokkotutkimuksissa voi sisältää.”
Allekirjoitan ylläolevan, joskin kärjistyksenikin takana on evidenssiä:
http://techcrunch.com/2012/01/10/doctors-or-algorithms/
Kyse on siitä, että moniin vaivoihin puhtaan mekaaninen (tilastojen avulla arvioitu) algoritmi tuottaa parempaa hoitoa kuin lääkärin “yksilöllinen” hoito. On myös tutkittu, että jos lääkärille kertoo algoritmin suosituksen ja hän saa muuttaa sitä (nämä algoritmithan huomioivat huomattavasti suppeamman määrän muuttujia kuin lääkäri!), lopputulos harvoin pärjää algoritmille.
Kun nyt pysyttäisiin edes kunnan kokoisissa tilaavissa yhteisöissä. Kannatan asukkaiden itse luontevimmaksi katsomaa kokoa.
Tuossa palvelusetelissäkään muuten sen käyttäjä ei kustanna seteliään itse, vaan kustannamme sen yheisesti. Kopion kommentissani vain tuon toimivan ehdotuksen myös kuntatason asioihin.
Myönnän että aina kun maksaja ja saaja ovat eri taho (kunta tai yksilö tai suurkunta tai valtio), syntyy tuhlailun riski. Mutta kyllä kunnan terveydenhoidon kulut voitaisiin aika helposti arvioida ja hyväksyä lääketieteellisin perustein.
Se ajatus, että köyhät vanhuspainotteiset kunnat maksaisivat itse kaikki hoivakulunsa ei olisi oikeudenmukainen. Maksetaan vanhusten hoito yhdessä.
Vanhustenhoito maksetaan yhdessä. Nuo valtioosuuskertoimet ovat aika isoja. Mutta sen satunnaisuuden maksaa kunta itse. Ja myös hodon laadun. Valtio makmsaa keskimääräisten kustannusten mukaan ja kesxkimääräisen hoidontarpeen mukaan. Olen esittänyt muualla, että valtion osuus siirrettäisiin Kelalle, joka maksaisi sen vanhuksen kunnonperusteella hoitotukena, jolla voi kustantaa hoidon kotiin tai maksaa kunallisesta hoidosta tai mennä yksityiselle.
Niinkaun kuin tk-lääkäri on kaikkien kusitolppa ja kaikkien pompoteltava posetiivarin apina, meillä ei ole tk-lääkäreitä. Tämä on se ongelman ydin.
Senkun varaa ajan, ei siellä kukaan lähetteitä kysy. Asiakas maksaa.
Joo, siellä osataan rakentaa weppisysteemi, jolla voin mennä vaikkapa Mehiläisen sivuille ja varata ajan esim. ihotautien erikoislääkärille. Tai jos satutan polveni urheillessa, voin soittaa Dextraan ja saada saman tien tietää, onko siellä ortopedi vapaana. Ei tarvita lähetteitä eikä mitään.
Minulla onkin tässä edessäni dilemma: pieni vaiva, johon tiedän lääkkeen (toinen lääkäri diagnosoi vaivan ja kertoi lääkityksen minulle) mutta tuota lääkettä voi määrätä vain erikoislääkäri (muiden antamat reseptit eivät kelpaa apteekissa suomalaisen sääntelyn takia).
Voin siis joko
1) varata ajan yksityislääkärille, saada reseptin ja ostaa lääkkeen
2) varata ajan terveyskeskukseen, saada sen noin puolen vuoden päähän, sitten saada lähetteen erikoislääkärille taas puolen vuoden päähän, ja sitten saan reseptin ja voin ostaa lääkkeen
3) ostan lääkkeen jostain internet-apteekista
Täytyy sanoa, että tässä loistavassa suomalaisessa järjestelmässä tuo kolmosvaihtoehto houkuttelee.
Voit kai kirjoittaa sitä pro auctore?
On kuvaava lapsus, että Osmo automaattisesti oletti jonkin asian olevan kiellettyä. Tämä on hyvä muistaa, kun kuuntelemme hänen ja muidenkin vihervasureitten automaatin tavoin esittävän yhä lisää kieltoja, rajoituksia ja valvontaa. He eivät itse huomaa siinä mitään kummallista, se on heistä asioitten luonnollinen tila.
“On aikamoinen urakka kirjoittaa sopimukseen jokainen hoitotoimenpide, johon ostaja sitoutuu, varsinkin kun vanhukset ovat erilaisia. Toisen vaippa pitäisi vaihtaa useammin kuin toisen.
Siksi ainut järkevä kilpialun muoto on palveluseteli, jossa laadun arviointi palautuu asiakkaalle itselleen.”
Kunta on ulkoistuksen asiakas ja kunnan tyytymättömyys on sama kuin loppukäyttäjän
Kun minä ostin keskuksen Nokialta ja siinä oli vikoja,jotka aiheuttivat tyytymättömyyttä loppukäyttäjissä niin kyllä Nokia viat korjasi ilman eri korvauksia.Myös ne, joita emme me eikä asiakkaammekaan vielä itse olleet havainneet
Ja asiakasvastuussa olevan organisaation on valvottava,että palvelutuottaja toimii asianmukaisesti ja ellei toimi niin lentää ulos seuravalla kierroksella
Ongelma vain on , ettei kunta välitä valvoa palveluntuottajiaan eikä tee toimituksesta loppuarvioita.
Tämä viittaa korruptioon,sillä muuten ongelmia ei jatkuvasti hyväksyttäisi.
Ja mitä tulee palvelusetelihin niin on aika vastuutonta ulkoistaa vastuu palvelusta dementikolle tai alle kouluikäiselle.
Sosiaali-ja terveyspuolen palveluista suuri osa kohdentuu henkilöihin, joiden arviointi-ja elämänhallintakyky ovat rajoitettuja
“Jos unohdetaan laitaa sopimukseen, että palanut lamppu pitää vaihtaa, asiakas on pimeässä (tämä on ihan oikeasti tapahtunut!) On aikamoinen urakka kirjoittaa sopimukseen jokainen hoitotoimenpide, johon ostaja sitoutuu, varsinkin kun vanhukset ovat erilaisia.”
Jos välit palvelun ostajan ja tuottajan välillä ovat näin huonot niin ostajan kannattaisi mennä peilin eteen katsomaan mitä on tullut tehtyä.
Veikkaisin,että kyseessä on sama ongelma kuin tuossa kepulandia ‑esimerkissä eli ostaja toimii mielivaltaisesti ja kohtuuttomasti.
Siitä aiheutuu tuon tapaisia ongelmia , sopimusta aletaan noudattaa pilkun tarkkuudella.
Kyllä palveluntuottajakin osaa ja voi olla hankala kun ostaja on kohtuuton
Ymmärrykseni mukaan julkinen hankintayksikkö EI kylläkään voi seuraavalla hankintakierroksella:
a. rajata pois aiemmin ongelmalliseksi kokemaansa toimittajaa
b. huomioida aiempaa huonoa kokemustaan kyseisestä palveluntuottajasta huonommilla ao. tarjoajan tarjouksen vertailupisteillä
Se EI kuitenkaan estä tilaajaajan tarpeiden mukaista palvelunhankintaa. Keskeiset keinot ovat:
1. Palvelutuotannon sopimuksen mukainen sisältö varmistetaan laatutasopoikkeamien TUNTUVILLA sopimussakoilla
2. Sopimuksen katvealueiden täydentäminen varmistetaan sisällyttämällä sopimukseen palveluntuottajalle velvoite tuottaa kohtuuhintaisesti sopimussisältöä täydentäviä palveluita sopimukseen sisällytetyillä yksikköhinnoilla.
2.1. Kohdan 2. mukaisten yksikköhintojen muodostumisen kohtuullisuus varmistetaan edellyttämällä niiden antamista palvelunhankinnan tarjouksen yhteydessä, sekä huomioimalla ao. yksikköhinnat omalla painoarviollaan tarjousten vertailussa.
Kohdan 1 mukainen sopimussisältö ei toki ole tilaajalle ilmainen lounas, vaan fiksut palveluntuottajat arvioivat ao. riskin tarjoukseensa sisältyväksi. Mutta ne tarjoajat, jotka tarjoaisivat rimaa hipoen, joutuvat huomioimaan riskin suuremmaksi (=kalliimmaksi) ja korkeaa laatua tarjoavat voivat arvioida sopimussakkojen riskin pienemmäksi. Tämä parantaa laadukkaiden tarjousten hintakilpailukykyä.
En ymmärrä kysymystä. Yksityispuolella potilas varaa ajan itse. Yleensä oikein, joskus harvoin väärin. Silloin hänet ohjataan oikealle erikoisalalle, enkä juuri usko kollegoiden siitä laskuttavan. Itse en laskuta. Myös ajanvaraukset pyrkivät ohjaamaan potilaita oikeaan, ja joskus käyntiaiheen ollessa tiedossa (nettiajanvaraus), potilaalle voidaan jopa soittaa ja katsoa vastaanottava lääkäri uudelleen.
Vastaan heti seuraavaan heräävään ajatukseen: ei, “väärien käyntien” määrä ei ole lainkaan merkittävä. Yksityisen puolen intressi ei ole maksimoida taloudellista hyöytä turhilla käynneillä, vaan maksimoida potilaiden optimaalinen hoito ja tyytyväisyys ja siten tehdä työnsä oikeutetuksi ja taata sen jatkuvuus. Jos potilas kokee maksavansa turhasta, hän on entinen potilas.
Miksi yksityispuolella oltaisiin taitavampia? Tuskin ollaan. Taitavuus seuraa pitkästä kliinisestä kokemuksesta ja työssä oppimisesta.
Tässä onkin aasinsilta todeta, että harmillisen usein maallikoilla, myös poliitikoilla on naiivi käsitys siitä, että vastavalmistunut lääkäri on “valmis.” Siitä vasta oppiminen alkaa. Nykyinen tk-toiminta on unohtanut täysin ikivanhan mestari-kisälli-periaatteen, joka on ehdoton menestymisen edellytys lääkärin aloitellessa työuraansa.
akjm
Terveyskeskuksessa sairaanhoitaja ei osaa lähettää erikoislääkärille (naista gnekologille ja huononäköistä silmälääkärille nyt esimerkiksi), mutta yksityisen terveysaseman påuehlinkeskus osaa?
Oletan että et oikeasti ihmettele tätä eroa. Yksityisellä lääkäriasemalla on aivan samantekevää mistä syystä ihminen haluaa mennä erikoislääkärille, ja hänelle annetaan haluamamsa aika.
Julkisella puolella terveyskeskus vastaa potilaan tutkimuksesta ja hoidosta. Erikoissairaanhoitoa konsultoidaan silloin kun terveyskeskuksen oma osaaminen ei riitä (tai työnjaollisesti on sovittu että asia kuuluu erikoissairaanhoitoon). Tällöin lie selvää että konsultaation tekee lääkäri eikä sairaanhoitaja.
Minerva
Juuri tuon pienenpienen eron takia ei voidea olettaa, että veronmaksajat maksavat kaikista käynneistä, joihin potilas ihan omaksi ilokseen hakeutuu.
“a. rajata pois aiemmin ongelmalliseksi kokemaansa toimittajaa
b. huomioida aiempaa huonoa kokemustaan kyseisestä palveluntuottajasta huonommilla ao. tarjoajan tarjouksen vertailupisteillä”
Ote hankintaohjeistuksesta, siinä sallitaan poissulkeminen kilpailusta.
Sen edellytyksenä on , että valvonta on toiminut,puutteet on kirjattu, palveluntuottajalle on annettu mahdollisuus korjata virheensä, virheet ovat vakavia etc
Kunnat vain eivät ole panostaneet valvontaan eikä tarvittavia dokumentteja ole tehty
“Sanottua periaatetta voidaan soveltaa lähtökohtaisesti myös ennen tarjousvertailua tapahtuvassa tarjoajien kelpoisuuden arvioinnissa, varsinkin jos puutteet toimituksen laadussa ovat olleet vakavia. Tällöin tarjoaja voidaan sulkea pois tarjouskilpailusta ammattitoiminnassa tapahtuneen vakavaan virheen vuoksi tai todeta, että tarjoajalla ei ole teknisiä, taloudellisia tai muita edellytyksiä hankinnan toteuttamiseen.”
Toinen keino on käyttää menettelyjä,joilla voidaan sulkea ei-toivottuja tarjoajia pois kilpailusta.
Tämä vaatii hankintalain ja lain soveltamisen tuntemusta , ostettavan palvelun tuntemusta ja palvelutuottajien tuntemusta
Valitettavasti kunnilla ei ole tarvittavaa ammattitaitoa käytettävissään
Usein kuntien käyttämät konsultit saavat rahaa joltain kilpailuun osallistuvalta ja tekevät tarjouspyynnön ao tuottajaa suosivasti
Olen osallistunut tarjousten laatimiseen kunnille ja jo kunnan käyttämän konsultin perusteella on voinut päätellä,mille firmalle sopimus menee
“Tarjoajien ja ehdokkaiden valinta rajoitetussa menettelyssä, neuvottelumenettelyssä tai kilpailullisessa neuvottelumenettelyssä
Rajoitetussa menettelyssä, neuvottelumenettelyssä sekä kilpailullisessa neuvottelumenettelyssä hankintayksikkö valitsee rahoitukselliseen ja taloudelliseen tilanteeseen, tekniseen suorituskykyyn ja ammatilliseen pätevyyteen liittyviä arviointiperusteita käyttäen ne ehdokkaat, jotka se ottaa mukaan tarjouskilpailuun. Vain näille ehdokkaille lähetetään tarjouspyyntö tai kutsutaan neuvotteluun. Ne ehdokkaat, jotka eivät täytä hankintailmoituksessa tai tarjouspyynnössä asetettuja vähimmäisvaatimuksia on suljettava tarjouskilpailusta. Tarjoajiksi hyväksyttävät ehdokkaat on siten valittava noudattamalla hankintailmoituksessa esitettyjä ehdokkaiden soveltuvuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia sekä objektiivisia ja syrjimättömiä perusteita.”
“Kohdan 1 mukainen sopimussisältö ei toki ole tilaajalle ilmainen lounas, vaan fiksut palveluntuottajat arvioivat ao. riskin tarjoukseensa sisältyväks”
Näin on,mutta lopputulema on yleensä kalliimpi hinta .
Myöskään kaikkia lisätöitä ei osata ennakolta sisällyttää yksikköhintoina , joten budjetoinnissa pitäsi olla varaa ennalta-arvaamattomiin lisätöihin
Nämä voidaan tehdä sovitulla tuntihinnalla ja/tai erillisten tarjousten perusteella.
Myöskin ostaminen ‚sopimuksen hallinnointi ja valvonta maksaa ja tätä ei oikein kuntasektorilla ymmärretä.
Ei myöskään ymmärretä, että kaikki merkittävät kuluerät on kirjattava tarjouspyyntöön,muuten mummo jää pimeään, sillä pimeitä lamppuja on paljon ja varaosien hankkiminen,vaihto ja hävitys maksaa esimtuttvani oli rakennusalalla tarjouslaskijana ja hän laski naulamenekinkin tarkasti
Teknisissä jutuissa valvontakulut ovat vielä kohtuullisia ‚mutta sosiaali-ja terveyspalvelutuotannossa ne ovat varmaan moninkertaiset.
Kunnissa ei osat huomioida näitäkään vaan oletetaan, että palveluntuottaja toimii ilman valvontaa sopimuksen mukaan
Kaikki naiset eivät automaattisesti kuulu gynekologille, tai kaikki huononäköiset eivät automaattisesti kuulu silmälääkärille.
Tässä julkinen sektori olettaa, että potilaan aika on ilmaista.
En lääketieteestä juuri mitään ymmärrä, mutta olen vähän yllättynyt jos on yhteiskunnalle taloudellisempaa kierrättää jokainen erikoislääkärin apua kaipaava ensin yleislääkärin kautta sen sijaan, että se puhelinkeskus tai web-kyselylomake tekee päätöksen, että jos on nainen ja valittaa alapäätä -> gynegologille, jos on silmien kanssa ongelmia -> silmälääkärille, jotain muuta -> yleislääkärille. Eiköhän se silmälääkärikin osaa ohjata oikeampaan osoitteeseen jos näköongelmat johtuvat vaikkapa nakkikioskin jonossa yllättäen umpeen muurautuneista silmäluomista.
Toki olen tietoinen siitä, että VAKAVASTI toimituskykyongelmaisten palveluntuottajien osallistuminen voidaan estää. Itse käytin termejä “ongelmalliseksi kokemaansa” ja “huonoa kokemustaan” eli tarkoitukseni oli korostaa sitä, että pelkkä tilaajan näkemys aiemmin käyttämänsä palveluntuottajan heikosta toimituslaadusta, yhteistyökyvystä jne. ei sinällään ole sellainen peruste, jolla tilaaja voisi ao. palveluntuottajan osallistumista seuraavaan hankintakierrokseen rajoittaa.
Yksityisellä puolella asia ei ole vastaavalla tavalla määrämuotoista.
Aivan kuten siteeraat: “rahoitukselliseen ja taloudelliseen tilanteeseen, tekniseen suorituskykyyn ja ammatilliseen pätevyyteen liittyviä arviointiperusteita käyttäen”
ja
“Ne ehdokkaat, jotka eivät täytä hankintailmoituksessa tai tarjouspyynnössä asetettuja vähimmäisvaatimuksia on suljettava tarjouskilpailusta. Tarjoajiksi hyväksyttävät ehdokkaat on siten valittava noudattamalla hankintailmoituksessa esitettyjä ehdokkaiden soveltuvuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia sekä objektiivisia ja syrjimättömiä perusteita”
Jos arviointiperusteena on MYÖS aiemman palveluntuottajan aiempi suorituminen juuri tälle ao. tilaajalle tuotetussa palveluntuotannossa (lukuun ottamatta mahdollisten VAKAVIEN puutteiden huomioimista), rohkenen olla jotakuinkin 100-varma, että ao. kriteerin käyttö ei kelpaisi markkinaoikeudelle.
Ode:
Yllä oleva osoittaa, että et itse ole käyttänyt terveyskeskuksen palveluita.
Ei siellä nimittäin terveyskeskuslääkärikään kirjoita lähetettä silmälääkärille, kehottaa vaan menemään yksityiselle. Säännöllistä silmälääkärin tarkastusta suositellaan ikääntyneille ja siihen he tällä hetkellä saavat pienen Kelakorvauksen, jonka sinä nyt haluat heiltä poistaa.
Et ole sanallakaan kommentoinut tätä sukupolvien epätasa-arvonäkökohtaa, jos ehdotuksesi Kelakorvauksen poistosta toteutuu. Työikäiset saavat ilmaisen ja laadukkaan yksityisen (mutta suurelta osin julkisesti rahoitetun) työterveyshoidon, mutta eläkeläisiltä haluat ottaa kaiken tuen pois.
Osmo Soininvaara: “Juuri tuon pienenpienen eron takia ei voidea olettaa, että veronmaksajat maksavat kaikista käynneistä, joihin potilas ihan omaksi ilokseen hakeutuu.”
Tästä tuli mieleen pari viikkoa sitten Archives of Internal Medicine ‑lehdessä julkaistu tutkimus, jossa saatiin mielenkiintoisia tuloksia asiakastyytyväisyyden, palvelujen käytön ja kuolleisuuden yhteydestä. Tutkimus perustui kyselyyn ja siihen yhdistettyyn kuolleisuus ja palveluiden käyttö ‑dataan. Otos on ilmeisesti edustava täysi-ikäisistä amerikkalaisista.
Tutkimuksen tuloksena oli, että terveydenhoitopalveluihin kaikista tyytyväisin neljännes käytti kaikista vähiten tyytyväiseen neljännekseen verrattuna enemmän terveydenhoitopalveluita (lukuunottamatta ensiapua), heidän terveydenhoitonsa maksoi enemmän ja he myös kuolivat useammin.
Toisin sanoen asiakastyytyväisyys ei taida olla kovin kummoinen palveluiden laadun tai kustannustehokkuden mittari…
Lähde: The Fenton JJ. & al 2012 Cost of Satisfaction A National Study of Patient Satisfaction, Health Care Utilization, Expenditures, and Mortality
Hämmästyisit jos joskus näkisit… 🙂
Kierroksiin voi joskus tuhrautua aika lailla aikaakin. Puolensa ja puolensa.
“Toki olen tietoinen siitä, että VAKAVASTI toimituskykyongelmaisten palveluntuottajien osallistuminen voidaan estää. Itse käytin termejä “ongelmalliseksi kokemaansa” ja “huonoa kokemustaan” eli tarkoitukseni oli korostaa sitä, että pelkkä tilaajan näkemys aiemmin käyttämänsä palveluntuottajan heikosta toimituslaadusta, yhteistyökyvystä jne. ei sinällään ole sellainen peruste, jolla tilaaja voisi ao. palveluntuottajan osallistumista seuraavaan hankintakierrokseen rajoittaa.”
Enpä ole tavannut täydellistä palveluntuottajaa, joten täydellisyyden vaatiminen rajaa kaikki pois tuottajista.Minor jutut sallitaan jos, tuottaja pyrkii korjaamaan ne
Minor ja major-virhe määritellään jollain tasolla jo tarjouspyyntövaiheessa,joskus hyvinkin tarkasti, joten valvonnan aikana voidaan katsoa ovatko ne minkä vakavuuskategorian mukaisia. Oikeus ottaa kantaa vakavuuteen vain jos sitä ei ole määritelty ennakkoon eli oikeus tekee tulkinnan sopimuksen ja tarjouspyynnön mukaan, ei oikeuden omien mielipiteiden mukaan ellei kysessä ole kohtuuttoman ehdon lieventäminen.
Ammattimaiseen hankintaan kuuluu etteivät ostajan asenteet ja ennakkoasenteet vaikuta hankintaan ja tätämainitsemasi lainsäädäntö pyrkii estämään
Keskimääräinen yleislääkäri tekee lähetteen noin 2–3 prosentista potilaistaan. Jotain hän siis hoitaa itsekin eikä ole mikään läheteautomaatti.
Yhteiskunnalle on taloudellista pitää yleislääkäreitä puskurina, joka torjuu liiallista terveyspalveluiden käyttöä. Ei ole järkeä hoidattaa yksinkertaisia asioita spesialisteilla. Sitä paitsi erikoislääkäri viettää päivänsä hankalampien tapausten kanssa, hoitorutiini yksinkertaisemmissa asioissa voi olla hakusessa. Jos hoidat valikoitunutta (yleislääkärin lähettämää) potilasmateriaalia, et osaa niin hyvin arvioida löydösten merkitystä valikoitumattomassa materiaalissa.
Myös gynekologisten vaivojen ensilinjan hoito kuuluu yleislääkäreille, ja on itseasiassa usein helpompaa kuin useimmat muut erikoisalat. Eri asia on sitten se, että naiset haluavat käydä gynekologilla.
Jos joku haluaa Suomessa vähentää terveydenhuollon kustannuksia, voi hän alkaa kehittää samantien ikiliikkujaa.
Tässä on OECD:n tilastoja vuodelta 2009 terveydenhuollon kokonaismenoista prosentteina bruttokansantuotteesta.
Suomi 9.2 %
Ruotsi 10 %
Norja 9.6 %
Saksa 11.6 %
Englanti 9.8 %
USA 17.4 %
Potilaat maksavat suoraan taskustaan tervydenhuollon kokonaismenoista eri maissa vuonna 2009
Suomi 19 %
Ruotsi 17 %
Norja 15 %
Saksa 13 %
Englanti 11 %
USA 12 %
Lääkäreiden määrä tuhatta asukasta kohden vuonna 2008
Suomi 2.7
Ruotsi 3.7
Norja 4
Saksa 3.6
Englanti 2.6
USA 2.4
Odotettavvissa oleva elinikä vuonna 2009 syntyneillä naisilla
Suomi 83.5 vuotta
Ruotsi 83,4
Norja 83.2
Saksa 82.8
Englanti 82.5
USA 80.6
Odotettavaissa oleva elinikä vuonna 2009 syntyneillä miehillä
Suomi 76.6 vuotta
Ruotsi 79.4
Norja 78.7
Saksa 77.8
Englanti 78.3
USA 75.7
Jäljellä olevat elinvuodet 65 vuotta täyttäneillä naisilla vuonna 2009
Suomi 21.5 vuotta
Ruotsi 21 vuotta
Norja 21.1
Saksa 20.8
Englanti 20.8
USA 20
Jäljellä olevat elinvuodet 65 vuotta täyttäneillä miehillä vuonna 2009
Suomi 17.3 vuotta
Ruotsi 18.2
Norja 18
Saksa 17.6
Englanti 18.1
USA 17.3
Lähde:
http://www.oecd.org/document/16/0,3746,en_2649_33929_2085200_1_1_1_1,00.html
Johtopäätös:
Suomi kykenee väestötasolla tuottamaan kansalle terveyshyötyä
hiukan pienemmällä rahamäärällä suhteessa BKT:een verrattuna vastaaviin maihin.
On epärealistista kuvitella, että pystyisimme säilyttämään tämän tason terveydenhuollon rahoitusta vähentämällä, koska palkkamenot ovat suurin menoerä sairaaloilla eikä mikään ammattilitto suostu jäsentensä palkkojen laskuun.
Suomella olisi jopa varaa lisätä tervydenhuollon menoja 0.5–1 prosenttia BKT:sta, jotta päästäisiin vertailumaiden tasolle.
Tämä vastaisi Suomen tervydenhuollon menojen lisäämistä noin 10 prosentilla. Sillä rahalla saataisiin erinomaisia tuloksia, jos raha käytettäisiin tehokkaasti.
Joka tapauksessa voitaisiin lopettaa ruikutus Suomen terveydenhuollon kustannusten korkeasta tasosta. Toki voidaan keskustella varojen ohjauksesta ja palveluiden tasosta.
“Terveyskeskuksessa sairaanhoitaja ei osaa lähettää erikoislääkärille (naista gnekologille ja huononäköistä silmälääkärille nyt esimerkiksi), mutta yksityisen terveysaseman påuehlinkeskus osaa?”
Yksityispuolella ei ole “puhelinkeskusta”.
Sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on.
Ykistyisellä puhelimeen vastaa yleensä koulutettu
ja ohjeistettu sairaanhoitaja. Jos epäselvyyttä on,hän ottaa yhteyttä lääkäriin ja varmistaa, onko ensivalinta kuuleman perusteella oikea.
Kyllä siellä tämä ohjaus on pyritty optimoimaan.
Nythän Gustafssonin tavoite on massakouluttaa lääkäreitä. Siinä taitaa käydä niin, että lääkärien palkat tulevat ay-vetoiseksi. Kun alalle koulutetaan liikaa väkeä, työtaistelun ja ay-liikkeen merkitys korostuu. Lääkärit saavat lähempänä taulukkopalkkoja, mutta ay-liikkeet hilaavat palkkoja ylöspäin. Verot tuskin kattavat näin suuria summia- maksut nousevat.
Tähän pieni kommentti: läheskään kaikki työikäiset eivät ole töissä, ja läheskään kaikki töissä olevatkaan eivät saa yksityisen terveydenhoidon palveluja. Minimissään pakollinen työterveyshuolto käsittää vain työstä ja työolosuhteista johtuvien terveysvaarojen ja ‑haittojen ehkäisemiseksi ja torjumiseksi sekä työntekijöiden turvallisuuden, työkyvyn ja terveyden suojelemiseksi ja edistämiseksi tarvittavat toimenpiteet. Tämä ei välttämättä tarkoita mitään todellisia terveyshoidon palveluja, vaan sen, että on tehty jokin pakollinen toimintasuunnitelma paperilla.
Näiltä osin tämä ei siis minusta ole ensisijaisesti sukupolvikysymys. Sen sijaan on kysymys siitä, pitääkö asioita kasata julkiselle terveydenhoidolle vain ideologisen tarpeen nimissä (yksityinen hoito pahasta, tasa-arvoa on kun kaikki ovat samassa alati pitenevässä jonossa, niin paitsi tietysti kansanedustajat jne, koska kaikki ovat tasa-arvoisia mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.)
Pekka Taipale:
Olet oikeassa (kirjoitin liikaa oman työurani yksityisen työterveyshuollon kokemusten pohjalta).
Terveyskeskuksiin joutuu turvautumaan 37% työterveyshuollon asiakkaista, 32% pääsee yksityiselle lääkäriasemalle, 7% useamman yrityksen yhteiselle ja 25% yrityksen omalle työterveysasemalle (tyyliin eduskunta). Viimeinen vaihtoehto on ylivoimaisesti kallein.
Ristiriita ei siis ole sukupolvien välinen vaan terveyskeskuksiin joutuvien ja yksityiselle (tai yrityksen omalle) lääkäriasemalle pääsevien välillä. Ja tältä terveyskeskusryhmältä Ode (ja peruspalveluministeri) nyt haluavat viedä pois mahdollisuuden saada edes vähän yhteiskunnan tukea laadukkaamman/nopeamman hoidon saamiseen poistamalla kelakorvaukset.
Ei terveyskeskuksissa mitään vikaa ole jos sinne pääsee säällisessä ajassa ja sieltä voisi saada tarvittaessa lähetteen erikoislääkärille. Nyt lääkärijonot ovat 2–3 viikkoa ja esimerkiksi silmälääkärin lähetettä on mahdoton saada.
Tietysti on myös niin kiireettömiä tarpeita, että 2–3 viikon odotus ei haittaa, mutta joskus vaan pitäisi päästä vähän nopeammin lääkärin vastaanotolle. Tällaisiin tarpeisiin yksityislääkärin hoidosta maksettava kelakorvaus on suuri apu.
lähde tietoihin eri työterveyshuollon muotojen osuuksista:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=suo00055
Miksiköhän tämä jono on silmätaudeissa pitkä?
Tietenkin siksi että kaikilla on vastaanotot myös yksityispuolella, jonka kysyntä pitää varmistaa!
Tätä kutsutaan markkinataloudeksi!