Haavistolta mainio kirja

Pekka Haav­is­ton uusin kir­ja ”Anna mun kaik­ki kestää” ker­too hänen vai­heikkaista työte­htävistään YK:n palveluk­ses­sa maail­man vaikeil­la kri­isialueil­la Balka­nil­la, Afgan­istanis­sa, Lähi-idässä, Irakissa Liberi­as­sa ja Sudanis­sa. Hän pohtii rauhan tekemisen taitoa ja korostaa kuun­telemisen tärkeyt­tä. Sovit­teli­jana Haav­is­to näyt­tää ole­van hyvin omintakeinen ja ennakkolu­u­lo­ton. Hän ei muo­dos­ta pahik­sista vihol­lisku­via, vaan pyrkii kon­tak­ti­in kaikkien kanssa, ymmärtämään ja tule­maan ymmär­re­tyk­si. Tärkeätä on tun­tea osa­puo­let ja ymmärtää, mik­si kukin ajat­telee niin kuin ajat­telee. Tale­ban on län­si­maisille hirvi­tys,  mut­ta täy­tyy­hän jokin syy olla siihen, että niin moni paikalli­nen asukas heitä kuitenkin kan­nat­taa. Syy Tale­ban­in suo­sioonkin selviää kir­jas­ta. Pekka ei etsi syyl­lisiä vaan syitä.

Kir­ja hyp­pii epäkro­nol­o­gis­es­ti kri­i­sistä toiseen, kos­ka aiheena ei ole Haav­is­ton ura, vaan se, mil­laista oppia eri­lai­sista tilanteista on saatu. Mil­loin lennetään helikopter­il­la puun alle Sudanis­sa, mil­loin ollaan neu­vot­tele­mas­sa palesti­inalais­ten ja israelilais­ten kanssa miehitet­ty­jen aluei­den vesi­huol­losta. Kir­ja antaa todel­la toisen­laisen kuvan kon­flik­tien arjes­ta kuin mitä lehdis­tä voimme lukea. Mon­et tapah­tu­mat ymmärtää tämän kir­jan perus­teel­la aivan toisel­la taval­la. Äärim­mäisen mielenkiintoista.

Kir­jan tar­joamia mehukkai­ta yksi­tyisko­htia olisi helpom­pi sijoit­taa paikalleen, jos kir­jas­sa olisi jonkin­lainen lis­taus siitä, mitä kaikkea Pekka on ollut tekemässä ja mil­loin. Paljos­sa Pekka on ehtinyt mukana olla.

Pekka on hyvä kir­joit­ta­maan ja sik­si kir­ja on helppolukuinen.

Kir­jan voi ostaa tästä.

…..

Pekan kir­ja on tietysti tarkoitet­tu vaa­likir­jak­si presidentinvaaleihin.

Olen yleen­sä suh­tau­tunut vähem­män innos­tuneesti siihen, että vihreät aset­ta­vat pres­i­dentin­vaalei­hin oman ehdokkaansa. Paa­vo Niku­la sanoi sen aikanaan niin, että pres­i­dentin­vaaleis­sa on kyse iso­jen nor­su­jen tanssista.

Haav­is­ton ehdokku­u­den puolel­la olen vil­pit­tömästi ja tosis­sani.  Pres­i­dentin tehtävät rajoit­tuvat ulkopoli­ti­ikkaan, ja siinä Pekka on pätevin. Haav­is­to on pere­htynyt sekä YK-poli­ti­ikkaan että Venäjään. Lip­po­nen on taita­va EU-poli­ti­ikas­sa, mut­ta sepä ei pres­i­den­tille kuu­lu. Jos Pekka olisi toisel­la kier­roksel­la Niin­istöä vas­tas­sa, kah­den­väli­sis­sä väit­te­lyis­sä Niin­istö olisi vaikeuk­sis­sa – siis jos puhut­taisi­in niistä asioista, jot­ka pres­i­den­tille kuuluvat.

Maan joutues­sa poli­it­tiseen umpiku­jaan voi val­taoikeuk­sil­taan heikkokin pres­i­dent­ti koho­ta keu­laku­vak­si, kuten on tapah­tunut sekä Kreikas­sa että Ital­ias­sa. Pekka olsii ris­tiri­ito­jen sovit­teli­jana omaa luokkaansa ja selvästi parem­pi kuin kil­pail­i­jansa. Ihailin torstaina, kuin­ka tyynesti ja ana­lyyt­tis­es­ti hän johti eduskun­taryh­määmme, joka kinasi hyvi­tys­mak­sus­ta ja sai ris­tiri­ito­ja täyn­nä ole­van tilanteen näyt­tämään aivan yksinkertaiselta.

Jotain Pekan luon­teesta ker­too sekin, että hän kaveer­aa myös Teu­vo Hakkaraisen kanssa, jota kaik­ki muut, omat ja vier­aat, pitävät eduskun­nas­sa hie­man hylkiönä.

Pekkaa kan­nat­taa äänestää: yhdel­lä äänel­lä voi olla pudot­ta­mas­sa sekä Väyrys­tä että Soinia!