Vau-akustiikkaa

Kun CD-levyt tuli­vat markki­noille, en oikein ymmärtänyt, mik­si pitäisi käy­dä kon­ser­tis­sa (ellei arvos­ta väli­aiko­jen seu­rustelua), kun hyvil­lä kuu­lokkeil­la musi­ik­ki kuu­luu levyltä parem­pana. Olen kak­sikym­men­tä vuot­ta ollut väärässä – tai siis antanut Fin­lan­di­at­alon harhaut­taa itseäni.

Ava­jaiskon­ser­tis­saan Helsin­gin musi­ikki­ta­lo osoit­ti, kuin­ka hienos­ti kon­sert­ti­sali voi soi­da, kun arkkite­hti myön­tää talon ole­van musi­ikin kuun­telua eikä arkkite­htu­urin ihailua varten raken­net­tu. Se oli hätkähdyt­tävä koke­mus. Jokainen soitin oli kuul­tavis­sa erikseen.

Aplodit oli­vat äänekkäät, kun musi­ik­ki lop­pui ja pauhuk­si ne ylsivät, kun kapel­limes­tari Sakari Oramo kävi syleilemässä akusti­ikas­ta vas­tan­nut­ta Yasuhisa Toyotaa.

Kon­sert­tilipuista tulee ole­maan pulaa. Ava­jaiskon­sertin yleisöstä moni van­noi, että nyt ale­taan käy­dä kon­serteis­sa. Niin minäkin. Joku lupasi vai­h­taa HIFK:n kausiko­rtin sin­fo­niaorkesterin kausiko­rt­ti­in. Joudu­taan päät­tämään, miten niukku­ut­ta jae­taan, Jonot­toma­l­la, eli­it­tiä suosien vai hin­nal­la tai jol­lain näi­den yhdistelmässä.

En tiedä paljonkaan kori­pal­losta, mut­ta sen on olta­va todel­la hieno urheilu­la­ji, kun tämä kan­nat­ti vai­h­taa koripallo-otteluun.