Miksi rahamarkkinoista on tullut epävakaita

En tunne rahoi­tus­maail­man kaikkia kiemuroi­ta riit­tävän hyvin, mut­ta uskaltaudun silti kir­joit­ta­maan siitä. Var­maankin väärät käsi­tyk­seni oikaistaan ja opin taas lisää. 

Rahamarkki­nois­sa peru­songel­ma on, että speku­lati­ivista sinne tänne ryn­täilevää rahaa on liian paljon. Edel­lisessä ketjus­sa Sep­po Korp­poo arvioi sen määräk­si 10 ker­taa maa­pal­lon BKT. En pysty tätä tark­ista­maan, mut­ta olen­naista on, että sitä on liikaa. Jos ei olisi, val­tiot, yri­tyk­set ja kulut­ta­jat eivät voisi velka­an­tua niin paljon kuino­vat velkaantuneet.

Speku­lati­ivisel­la rahal­la on ainakin kolme merkit­tävää lähdet­tä: uusien teol­lisu­us­maid­en, ennen kaikkea Kiinan vai­h­to­taseen yli­jäämä, öljyn hin­nan­nousun tuot­ta­mat voitot ja eläkerahastot.

Jät­timäisiä yli­jäämiä ei pitäisi olla, vaan val­u­ut­takurssien tulisi jous­taa niin, että vai­h­to­taseet suun­nilleen tasapainottuvat. 

Öljyra­hoista olen ennenkin kir­joit­tanut, että kulut­ta­ja­maid­en tulisi tehdä öljyverokartel­li, jos­sa kaik­ki nos­ta­vat öljy­tuot­tei­den kulu­tusvero­ja, jol­loin vero kap­i­tal­isoituu raakaöljyn hin­taan sitä laskev­asti. Kulut­ta­jahin­noille ei tapah­tu­isi juuri mitään, ellei tar­jon­ta pienene. Vähän se kyl­lä piene­nee, sil­lä ihan Pohjois­na­van alta öljyä ei enää kan­nat­taisi pora­ta, mut­ta ilmas­tosyi­den vuok­si ei pitäisikään. 

Jako­jär­jestelmään perus­tu­vat eläk­keet (seu­raa­va sukupolvi on vas­tu­us­sa edel­lis­ten eläkkeistä) kuin täysin rahas­toi­vat. Rahas­toi­vat eläke­jär­jestelmän ongel­mana on, ettei rahan säästämi­nen sukan­var­teen ole mah­dolli­nen tapa rahoit­taa eläkkeitä, kos­ka rahaa ei voi syödä. Sik­si jonkin tai jonkun on olta­va eläk­er­a­has­toille velkaa ja sitoutua oma­l­la työl­lään tai omaisu­udel­laan rahoit­ta­maan tule­vat eläk­keet. Suomen kom­pro­mis­si, jos­sa rahas­toidaan ikälu­okkien koko­ero­ja vas­taa­va määrä, lie­nee paras kompromissi. 

Inno­vati­iviset rahoi­tusjär­jeste­lyt eivät kaik­ki ole turmi­ol­lisia, mut­ta jotkut niistä on tarkoitet­tu kiertämään vakavaraisu­ussään­nök­siä ja mah­dol­lis­ta­maan tärkeä uhkapeli muiden rahoil­la. Heit­etään kru­u­naa ja klaavaa. Jos tulee klaa­va, voitan mil­jardin, jos tulee kru­u­na, häviä mil­jardin, mut­ta kos­ka en pysty mak­samaan, joku toinen häviää mil­jardin. Pankkien epäsym­metriset kan­nustin­jär­jestelmät ohjaa­vat myös tarpeet­tomaan riskinot­toon. Jos uhkapeli onnis­tuu, saan tolkut­tomat bonuk­set, jos se epäon­nis­tuu, joudun tyy­tymään kuukausi­palkkaani. Se yllyt­tää otta­maan riske­jä, joiden odotusar­vo on negatiivinen. 

Mon­et riskien­tasausjär­jestelmät muis­tut­ta­vat rak­en­teeltaan Pietarin paradok­sia ruletis­sa. Tap­pi­on toden­näköisyys aje­taan äärim­mäisen pienek­si, mut­ta jos ris­ki real­isoituu, tap­pio on tolkut­toman iso.

(Pietarin paradok­sia pelataan aset­ta­mal­la yksi pelimerk­ki vaikka­pa punaiselle värille. Jos tulee punainen, saa voitok­si kak­si pelimerkkiä, ja on yhden voitol­la. Jos tulee vihreä, panee seu­raaval­la ker­ral­la punaiselle kak­si. Jos tulee punainen, voit­taa neljä ja on yhteen­sä pelimerkin voitol­la. Jos tulee sar­ja vihre­itä, pelaa punaista neljäl­lä, kahdek­sal­la kuudel­la­toista jne. Joskus se punainen tulee. Tulee se kos­ka vain, on yhden pelimerkin voitol­la ja voi aloit­taa alus­ta. Illan kulues­sa voit­taa paljon. Pait­si jos tulee 30 vihreää peräkkäin. Pitäisi pela­ta punaista mil­jardil­la, eikä sitä ehkä ole.)

Ja kol­man­nek­si. Rahan luomisen anta­mi­nen luot­toekspan­sion kaut­ta pankeille tekee jär­jestelmästä erit­täin haavoit­tuvan. Kun pankit koke­vat luot­to­tap­pi­oi­ta, ne joutu­vat äkisti supis­ta­maan lainanan­toaan ja paljon. Sik­si pitäisin keskus­pankkien suurem­paa osu­ut­ta rahan liik­keel­le­laskus­sa tärkeänä vakaut­ta­vana tekijänä.