Kannattaako euro pelastaa?

Maail­man val­u­ut­ta­jär­jestelmät ovat ylipään­sä epäon­nis­tuneet. Alun perin koko touhun runk­ona oli kul­takan­taan sidot­tu Yhdys­val­tain dol­lari, jos­sa jokaises­sa setelis­sä luki, että ne saa vai­h­taa kul­taan hin­taan 35 $ unssil­ta. Tosin tätä oikeut­ta ei ollut yksi­ty­ishenkilöil­lä, vaan pelkästään muil­la val­tioil­la. Yhdys­val­lat ilmoit­ti vuon­na 1971 yksipuolis­es­ti, ettei lupaus enää päde. Asi­aa edesaut­toi Ran­s­ka, joka vai­h­toi kul­taan jokaisen dol­lar­in, jon­ka se käsi­in­sä sai. Eili­nen kul­lan unssi­hin­ta oli 1600 $.

Kiin­teit­ten val­u­ut­takurssien jär­jestelmä sor­tui speku­laa­tioon 1990-luvun alus­sa. Tämä seikkailu tuli myös Suomelle erit­täin kalli­ik­si. Jär­jestelmä ei vain voin­ut toimia, joten piti siir­tyä uuteen, kel­lu­vien val­u­ut­takurssien järjestelmään.

Yhteis­val­u­ut­ta Euro näyt­tää myös epäon­nis­tuneen, perus­tuneen ker­ras­saan väärään teoriaan.

Jos maal­la on oma keskus­pank­ki ja oma val­u­ut­ta, se voi peri­aat­teessa velka­an­tua kuin­ka paljon vain, kos­ka velan voi kui­tata rahaa paina­mal­la. Val­tio voi velka­an­tua, mut­ta sen ei kan­na­ta. Suis­tu­mi­nen hyper­in­flaa­tioon on aina vaarana ja kohtu­ullisem­pikin inflaa­tio tuo talouteen väärää allokaa­tio­ta ja siten tehot­to­muut­ta. Korot voivat omas­sa val­u­u­tas­sa nous­ta varsin korkeik­si, kun markki­nat lisäävät niihin inflaa­tio-odotuk­sen tai toisin päin tarkastel­tuna, val­u­ut­takurssin heikken­e­miso­le­tuk­sen. Tämä toimii kuitenkin oikein päin. Jos maa­ta kohtaa taloudelli­nen epäon­ni, sen val­tio joutuu velka­an­tu­maan ja tämä painaa ennen pitkää val­u­u­tan arvoa alas. Devalvoitu­mi­nen jakaa säästämi­s­paineen tasais­es­ti kaikille, ei pako­ta säästämään koti­mais­ten hyödykkei­den kulu­tus­ta ja paran­taa maan kil­pailukykyä. Kiin­teil­lä val­u­ut­takurs­seil­la ja yhteis­val­u­u­tas­sa taloudelli­nen epäon­ni johtaa velka­an­tu­misen kaut­ta korko­jen nousu­un ja siten yhä pahempaan taloudel­liseen kurimukseen.

Yhteis­val­u­u­tan osalta kansal­lisil­la hal­li­tuk­sil­la ei ole mah­dol­lisu­ut­ta mak­sat­taa velko­jaan keskus­pankil­laan. Sik­si sovit­ti­in, etteivät euro­maat yksinker­tais­es­ti vain saa velka­an­tua liiak­si; julkisen talouden ali­jäämä ei saisi ylit­tää kolmea pros­ent­tia vuodessa eikä julki­nen vel­ka 60 pros­ent­tia bruttokansantuotteesta.

Voidaan kysyä – ja kysyt­ti­in jo sil­loin – ovatko täl­laiset sään­nöt lainkaan järke­viä. Joskus on järkevää har­joit­taa elvyt­tävää talous­poli­ti­ikkaa, vaik­ka nuo rajat riko­taankin. Sak­so­jen yhdis­tyessä euron mah­ti­maa Sak­sa rikkoi ali­jäämära­jan vedoten poikkeuk­sel­liseen tilanteeseen. Se oli järkevää, kos­ka muuten Sak­sa ja Sak­san mukana koko Euroop­pa olisi ajau­tunut lamaan. Muil­la ei ollut tähän nokan kop­ut­tamista, mut­ta eipä ollut sen jäl­keen Sak­sal­lakaan muiden ali­jäämi­in huo­maut­tamista. Monis­sa mais­sa hal­li­tuk­sen heikkous oli merkit­tävä kansalli­nen syy rikkoa alijäämäkriteerit.

Talousti­eteil­i­jät huo­maut­ti­vat, että vaik­ka Yhdys­val­lois­sa on kaikil­la osaval­tioil­la sama dol­lari, niil­lä ei ole vas­taavia julkisen talouden tas­apain­o­vaa­timuk­sia. Toisaal­ta viimeistä sanaa Kali­forn­ian velka­on­gel­mas­ta ei ole vielä sanottu.

Kri­teeri­in opti­maalis­es­ta val­u­ut­ta-alueesta huo­mautin itse, että Euroopan maid­en välil­lä on ero­ja, mut­ta nämä erot ovat paljon pienem­piä kuin erot maid­en sisäl­lä. Artikke­lis­sa ”Kel­lu­va kor­pi­taa­leri” leikin ajatuk­sel­la, että olisiko Suomen alueelli­nen kehi­tys tas­apain­oisem­paa, jos vaikka­pa Kain­u­ul­la olisi oma val­u­ut­ta tai muuten sal­lit­taisi­in alueel­liset hin­ta- ja palkkaerot. Tosikoille huo­mau­tuk­se­na: tämä kor­pi­taa­leri olisi siis teo­reet­ti­nen aja­tuskoe, jol­la ei edes tavoitel­tu real­is­tista ehdotusta.

Maid­en sisäl­lä Yhdys­val­tain osaval­tioiden välil­lä on huo­mat­tavasti suurem­paa muut­toli­iket­tä kuin EU-maid­en välil­lä. Mikään EU-maa ei ole menet­tämässä yhdessä sukupolves­sa puol­ta väk­ilu­vus­taan, kuten mon­et alueet Suomen sisäl­lä. Oma val­u­ut­ta ja sen arvon­muu­tok­set takaa­vat takaa sen, että jokaisel­la maal­la on suh­teelli­nen etu johonkin. Maan sisäl­lä yhteinen val­u­ut­ta ja val­takun­nal­liset palkkaratkaisut saa­vat aikaan sen, että alueet kil­pail­e­vat keskenään absolu­ut­tisil­la eduil­la eivätkä suh­teel­lisil­la. Mikään ei takaa, että kaikil­la alueil­la olisi etua yhtään mis­sään. Sik­si kokon­aiset alueet voivat tyh­jen­tyä niin Suomen kuin USA:n sisällä.

Onnek­si EU:ssa ei ole yht­enäisiä palkka­sopimuk­sia vaan maid­en palkkata­sot saa­vat hei­jas­taa tuot­tavu­usero­ja. Jos näin ei olisi, yhteinen val­u­ut­ta merk­it­sisi vääjäämät­tä sitä, että jotkut maat tuomit­taisi­in pysyvästi taan­tu­viksi kuten mon­et alueet Suomen sisäl­lä. Yhteinen val­u­ut­ta merk­it­see kuitenkin askelta tähän suun­taan. Yhdys­val­lois­sa on vakavasti taan­tu­via osavaltioita.

Se tuki, jota rikkaat maat EU:n sisäl­lä anta­vat köy­hille maille, on mitätön­tä siihen ver­rat­tuna, mitä maid­en sisäl­lä rikkaat alueet anta­vat köy­hille alueille. Silti alueelli­nen kehi­tys on maid­en sisäl­lä epä­tas­apain­oisem­paa kuin maid­en välillä.

Kansal­liset val­tiot ovat suuria sosi­aal­i­tur­vayk­siköitä. Julki­nen sek­tori ja tulon­si­ir­rot ovat liki puo­let BKT:sta. Ehkäpä yhteinen sosi­aal­i­tur­va-alue on parem­pi val­u­ut­ta-alue kuin mikään muu. Niin­pä taloudessa val­tioiden rajoil­la on väliä. Kun MTK vaatii suosi­maan lähiruokaa, se ei tarkoi­ta sil­lä sitä, että Helsinki­in pitäisi tuo­da maito Kain­u­un sijaan Viros­ta. Kain­u­us­ta tuo­dul­la maid­ol­la rahoite­taan pait­si kain­u­u­laisia tuot­ta­jia, koko Suomen hyv­in­voin­tiy­hteiskun­taa perusk­ouluineen ja sairaaloineen.

Suo­mi mak­soi kalli­isti omas­ta val­u­u­tas­taan 1990-luvul­la. Sik­si oli syytä päästä siitä eroon. Me kär­simme ennen kaikkea yri­tyk­sistä ylläpitää kiin­teää val­u­ut­takurssia. Kel­lu­val­la kurssil­la hin­ta omas­ta val­u­u­tas­ta olisi ollut pienempi.

Yhteis­val­u­u­tan suuria etu­ja on, ettei matkail­i­jan tarvitse vai­h­taa rahaa raja-asemil­la. Tai tämä oli merkit­tävä näköko­h­ta sil­loin, kun vielä käytet­ti­in käteistä rahaa. Muoviko­rt­tien aikakaudel­la asial­la ei ole samaa merkitystä.

Mie­lenki­in­toisem­pi kysymys kuin onko Euro pelastet­tavis­sa on se, kan­nat­taako Euroa pelas­taa. Talouden ter­ve­hdyt­tämis­toimet saat­ta­vat ehkä paran­taa julkisen talouden epä­tas­apain­oa, mut­ta eivät ter­ve­hdytä kansan­talouk­sia. Kreik­ka nyt esimerkik­si aje­taan pitkäaikaiseen köy­hyy­teen ja jät­timäiseen työt­tömyy­teen. Haaskaus­ta se on sekin.