Olin hallitusneuvotteluissa kunta- ja hallintotyöryhmässä. Ohessa subjektiivinen käsitykseni työmme tärkeimmästä tuloksesta.
Aikanaan kunta- ja palvelurakenneuudistusta tehtäessä Keskusta ajoi mallia, jossa sosiaali- ja terveyspalvelut olisi annettu maakunnille ja kuntarakenne olisi jäänyt ennalleen, ja demarit ajoivat kuntien yhdistämistä vahvoiksi peruskunniksi, jotka selviävät palveluista ilman yhteistoimintaa. Lopputuloksena molemmat saivat torjuntavoiton ja saivat estetyiksi toistensa ajatukset. Sen sijaan, että työ olisi julistettu epäonnistuneeksi, palvelurakennetta alettiin sotkea mitä kummallisimmilla pakollisilla yhteistoimintahimmeleillä.
Jussi Huttunen sanoi aikanaan Paras-hankkeesta, että sen paras puoli on, että lopputulos on niin huono, ettei se voi jäädä pysyvämmäksi. Vähemmän huono olisi vaarallisempi.
Nyt nämä hallintohimmelit on tarkoitus purkaa.
”Hallitus toteuttaa koko maan laajuisen kuntauudistuksen, jonka tavoitteena on vahvoihin peruskuntiin pohjautuva elinvoimainen kuntarakenne. Vahva peruskunta muodostuu luonnollisista työssäkäyntialueista ja on riittävän suuri pystyäkseen itsenäisesti vastaamaan peruspalveluista vaativaa erikoissairaanhoitoa ja vastaavasti vaativia sosiaalihuollon palveluja lukuun ottamatta. Vahva peruskunta kykenee tulokselliseen elinkeinopolitiikkaan ja kehittämistyöhön sekä voi tehokkaasti vastata yhdyskuntarakenteiden hajautumiskehitykseen.
Kuntarakenteen eheytyessä ja vahvistuessa tarve kuntien välisille yhteistoimintarakenteille vähenee, mikä selkeyttää ja yksinkertaistaa hallintoa, ja vahvistaa paikallista demokratiaa.”
Tämä tarkoittaa, että erityisesti kaupunkiseudut kootaan yhtenäisiksi kunniksi ja lopetetaan kaupunkeja heikentävä naapurikuntien kilpailu asukkaista ja yrityksistä. Syrjäisiä maalaiskuntia ei oikein kannata liittää mihinkään, ei edes toisiinsa. Tässä työryhmässä olimme sitä mieltä, että tällaiset kunnat ostavat sosiaali- ja terveyspalvelut keskuskunnalta vastuukunta(isäntäkunta) ‑periaatteen mukaan. Näin esimerkiksi Padasjoki käyttää Hollolan tuottamia terveyspalveluja. Hyvinvointityöryhmä halusi mainita poikkeustapauksia varten myös Sote-alueet. Me emme niistä pitäneet, koska itsenäinen Sote-kuntayhtymä, jossa lääkäreitä ei valvo kuin harvakseltaan kokoontuvat luottamusmiehet, johtaa isännättömän rahan ongelmaan.
Kansallisen kilpailukyvyn ja kasvupotentiaalin kannalta kunta- ja palvelurakenneratkaisujen merkitys korostuu metropolialueella.
Työmme sujui erittäin hyvässä hengessä. Jos sama henki olisi vallinnut koko hallitusneuvotteluissa, valmista olisi tullut alle viikossa. Ainoa asia, joka hiersi, oli metropolihallinto Helsingin seudulla. Siinäkin oltiin asiasta jokseenkin samaa mieltä, mutta erimielisiä oltiin siitä, miten se sanotaan. Yksimielisiä oltiin siitä, etteivät kunnat pysty tätä omin voimin ratkaisemaan, vaan valtion puuttumista asiaan tarvitaan. Yksimielisiä oltiin myös siitä, että pääkaupunkiseudun kuntien kilpailu hyvistä veronmaksajista ja kalliista asukkaista tulee viheltää poikki ja nopeasti.
Demarit olisivat halunneet puhua metropolilaista ja kokoomus ei halunnut mainita koko asiaa, koska se veisi terän kuntaliitosten tavoittelulta – eikä vain pääkaupunkiseudulla vaan muuallakin.
Lopulta todettiin, että mitä on kirjoitettu koko maasta, koskee myös metropolialuetta. Niinpä kirjoitettiin:
”Kansallisen kilpailukyvyn ja kasvupotentiaalin kannalta kunta- ja palvelurakenneratkaisujen merkitys korostuu metropolialueella.”
Ja myöhemmin:
”Selvitetään tarve metropolialuetta koskevalle erilliselle laille.”
Pelkästään tätä varten kannatti käyttää kolme viikkoa Säätytalolla.
Kuntaministerin paikka on menossa Kokoomukselle. Toivotan ministerille onnea, kuka hän sitten onkin.