Suuri kaalihuijaus

Tom­mi Uschanov on kir­joit­tanut veikeän kir­jan yhteiskun­nal­lis­es­ta tietämät­tömyy­destä. Mies sävähdyt­ti pari vuot­ta sit­ten kir­jal­laan ”mikä vasem­mis­toa vaivaa?”. Se oli pam­flet­ti sanan alku­peräisessä merk­i­tyk­sessä eli poleem­i­nen kiis­takir­joi­tus. Esipuheen mukaan tämä kir­ja pyrkii ole­maan filosofin tieteelli­nen puheenvuoro.

Yhdys­val­lois­sa on jo puoli vuo­sisa­taa tutkit­tu haas­tat­te­lu­tutkimuksin kansalais­ten yhteiskun­nal­lisia tieto­ja ja havait­tu. Vain noin kymmenes ihmi­sistä on hyvin per­il­lä asioista ja merkit­tävä osa täysin pihal­la. Tutkimuk­sia on nyt tehty myös Suomes­sa ja Ruot­sis­sa. Tulok­set ovat saman­su­un­taisia, joskin tääl­lä pohjo­las­sa ollaan yhteiskun­nan peruskysymyk­sistä sen­tään vähän parem­min jyväl­lä. Kun päähal­li­tus­puolue ratkeaa hyvin pienel­lä mar­gin­aalil­la, ratkai­sevas­sa ase­mas­sa ovat äänestäjät, joil­la ei ole hajuakaan siitä, ovatko esimerkik­si demar­it hal­li­tus- vai oppositiopuolue.

Eri­tyisen tumpeloi­ta tun­tu­vat ole­van repub­likaanien kan­nat­ta­jat – tai siis merkit­tävä osa heistä. Jos kysyy hei­dän mielip­iteitään yhteiskun­nal­li­sista arvokysymyk­sistä, he pro­filoitu­vat selvästi demokraateik­si, mut­ta äänestävät silti mieliku­vasy­istä tiukasti repub­likaane­ja.  Kir­jan luet­tuani aloin ymmärtää, että Sara Palin­ista voi oikeasti vielä tul­la ydi­na­se­val­tion presidentti.

Joku voisi tietysti kysyä, miten hyvin demokra­tia näis­sä olois­sa toimii ja mik­si äänioikeudelle ei ole kri­teere­jä. Tämän ansan Tom­mi väistää taitavasti ja toteaa myös, että kaikesta tästä huoli­mat­ta demokra­ti­at toimi­vat varsin hyvin. Haaveet val­is­tuneesta itse­valtiud­es­ta kar­i­u­tu­vat kun vähän selvit­tää, miten ne ovat toimineet.

Min­ulle jäi kuitenkin mieleen kiertämään, voiko kukaan kir­jan luet­tuaan kan­nat­taa suo­raa kansan­val­taa, jos­sa illal­la netin ääressä äänestävät kor­vaa­vat kansalaiset eduskunnan.

Voisiko olla niin, että keskus­tan puoluek­oulus­sa ker­ro­taan, kuin­ka vähän kansalaiset poli­ti­ikas­ta ymmärtävät. Kepu­laisil­la eivät nimit­täin poli­it­ti­sis­sa paneeleis­sa edes yritä voit­taa väit­te­lyjä vaan tiukas­sa paikas­sa ryhtyvät puhu­maan koru­lau­sei­ta, joil­la ei ole mitään tekemistä käsiteltävän asian kanssa. Ehkä he luot­ta­vat, että vain se kymme­nen pros­entin tiedolli­nen eli­it­ti huo­maa hui­jauk­sen. Merkit­tävistä keskusta­lai­sista tosin Mat­ti Van­hanen poikke­si argu­men­toin­nil­taan tästä kuvios­ta, mut­ta niin­pä hän ei keskusta­laise­na menestynytkään.

Meistä, jot­ka olemme kiin­nos­tunei­ta yhteiskun­nal­li­sista asioista, on toki järkyt­tävää, etteivät ihmiset tiedä mikä on vaikka­pa pro­gres­si­ivi­nen vero­tus. Tyt­täreni on aivan yhtä järkyt­tynyt siitä, kuin­ka huonos­ti tun­nen kevyen musi­ikin artis­te­ja ja vai­moni siitä, etten tunne suo­ma­laisia runoil­i­joi­ta. Ehkä ihmi­nen lop­u­ta ei ole poli­it­ti­nen eläin.

Lop­pu­osa kir­jas­ta ker­too kansalais­ten pet­tymyk­ses­tä poli­ti­ikkaan. Tom­mi rakas­taa kaataa määräl­lisil­lä argu­menteil­la yleisiä usko­muk­sia. Tämä on kir­jan nautin­nol­lis­in­ta luet­tavaa. Esimerk­it ovat hyviä ja oival­tavia. Asia jota olen itsekin ihme­tel­lyt on se, etteivät demar­it tun­nu ymmärtävän mihin hei­dän äänestäjän­sä katoa­vat. Ne eivät katoa muiden puoluei­den kan­nat­ta­jik­si (pait­si juuri ehkä nyt) vaan hautausmaille.

Niin ja se kaal­i­hui­jaus. Yhdys­val­lois­sa kul­kee sitkeästi huhu, jon­ka mukaan Byrokraat­ti­nen Taho on antanut kaalin­siemeniä koske­van määräyk­sen, jos­sa on 26911 sanaa. Jutus­sa ei ole mitään perää, mut­ta sitä ei saa­da kumo­tuk­si mitenkään. Kaalin­sieme­nien hin­to­ja säädelti­in sodan seu­rauk­se­na ja tätä varten ne piti määritel­lä, mut­ta tämä vaati vain yksi­toista sanaa. Saman­laisia sitek­itä huhu­ja Tom­mi luet­telee myös Suomesta.

Kir­ja on haus­ka lukea. Vaik­ka se ker­too tärkeistä asioista, ker­ronta on suo­ras­taan kepeää. Haus­ka lukukokemus!

On asi­aan paneudut­tukin. Lähde­vi­it­teitä on 37 sivua.