Helsingin luottamusmieshallinnon ongelmana on sirpaleisuus. Päätöksenteko on jakautunut suurelle määrälle lautakuntia ja johtokuntia, joiden aikaansaannoksia kaupunginhallituksen pitäisi koordinoida. Teoriassa myös valtuuston, mutta valtuuston kokoukset ovat lähinnä seremoniallisia. Minun neljännesvuosisadan mittaisen valtuustourani aikana valtuusto on yhden kerran kumonnut kaupunginhallituksen esityksen jossain merkittävässä asiassa (Katajanokan hotelli).
Sirpaleista on myös virkamieshallinto, koska yksittäiselle virkamiehelle on määritelty tiukka reviiri, jonka sisällä hän on kunkku. Tämä periytyy poliittisten läänitysten ajoilta, jolloin ei tullut kysymykseenkään, että kokoomuslainen virkamies tunkeutuisi demarin reviirille tai päinvastoin. Kaupunginjohtaja Pajunen on yrittänyt tuoda tähän jotain järjestystä, mistä häntä tietysti syytetään: mies keskittää tämän mukaan valtaa itselleen. Isoissa kysymyksissä näin pitäisikin tehdä, paljon nykyistä enemmän.
Entä jos kaupunginhallitukseen otettaisiin käyttöön vähän ruotsalaisia matkien ”ministerimalli”? Ainakin tärkeimpien lautakuntien puheenjohtajat istuisivat myös kaupunginhallituksessa. Siitä tulisi (lähes) päätoiminen duuni, mutta Helsinki on myös iso organisaatio. Jos kiinteistölautakunnan ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajat tapaisivat kerran viikossa kaupunginhallituksessa, nämä kaksi hallintokuntaa eivät voisi vetää niin eri suuntiin kuin ne nyt vetävät. Myös sosiaalilautakunnan ja terveyslautakunnan yhteistyö saattaisi kohentua – tai siis ainakin päästä alkuun.
Kaupunginhallituksesta tulisi strateginen johtoelin joka oikeasti johtaisi kaupunkia ammattijohtajien tukena niin kuin johtokunta johtaa suuryritystä. Tämä keskittäisi valtaa, ihan varmasti, mutta demokratiaa se vahvistaisi, koska valta olisi jossakin ja vaaleilla olisi todella vaikutusta siihen, mitä kaupungissa tapahtuu.