Juhana Vartiainen ihmetteli kommentissaan, miksi olen innostunut leppoistamisesta, vaikka muuten ymmärrän, että korkea työllisyysaste on tärkeä ylläpitämään julkista taloutta ja hyvinvointivaltiota. Hyvä, että hän muistutti tästä. Minun oli alunperinkin tarkoitus kirjoittaa leppoistamisesta toinen osa, sen vaikutuksesta verotuloihin.
Ensiksikin, ei ole käytännön merkitystä sillä, olenko innostunut leppoistamisesta vai ennustanko vain, että niin tulee käymään – ja on jo alkanut käydä. Pidän sinänsä hyvänä suuntausta, että tuottavuuden noususta otetaan kasvava osa ulos vapaa-aikana. Olen kirjoittanut tästä peräti kirjan Vauraus ja aika. Mutta sillä, mitä minä pidän hyvänä, on varsin vähän vaikutusta siihen, mitä tapahtuu.
Talouden kannalta leppoistaminen saattaa väärästä päästä; niistä korkeapalkkaisista, joilla on siihen varaa. He ovat juuri niitä hyvin koulutettuja, joiden työpanosta kansantalous eniten tarvitsee. Työmarkkinat ovat sillä tavoin epätasapainossa, että vähänkoulutetuista on ylitarjontaa ja hyvin koulutetuista ylikysyntää. Krugman tosin ennustaa, että tämä tilanne tulee muuttumaan. Pienipalkkaisilla ei ole varaa lyhentää työaikaansa, vaikka heidän työaikansa lyhenemiseen kansantaloudella olisi hyvinkin varaa.
Vaikka korkeasti koulutetuilla on henkilökohtaisesti enemmän varaa lyhennettyyn työaikaan, käytännössä akavalaisten työaika pidentyy ja sak-laisten lyhenee. Tämä ei perustu vapaaehtoisiin valintoihin vaan työ asettamiin vaatimuksiin.
Jos lyhentää työaikaansa omalla päätöksellään, saa myös vähemmän palkkaa ja voi syödä pienemmän siivun kansantalouden kakusta. Jos verotusta ei olisi, tämä olisi jotenkin tasapainossa. Kun hyväpalkkaninen alentaa kuukausipalkkaansa kuudesta tuhannesta viiteen tuhanteen, hän alentaa maksamiaan veroja viidellä sadalla eurolla ja kulutustaan viidellä sadalla. Hän siis osallistuu julkisten menojen kattamiseen vähemmän.
Sosiaalivakuutuksen osalta kaikki on melkein kunnossa. Kun alentaa tulojaan vakuuttaa myös alemmat tulot ja saa aikanaan pienempää eläkettä ja työttömäksi joutuessaan vähemmän työttömyyskorvausta. Palvelujen, koulutuksen ja sairaanhoidon, rahoittamisessa tämä ei päde. Taakkaa siirtyy muiden maksettavaksi.
Sosiaalivakuutuksessakin on pieni indeksiongelma. Jos työaikaa lyhennetään kollektiivisella päätöksellä, tämä näkyy alentavasti ansiotasoindeksissä, mutta jos täsmälleen sama työajan lyhentäminen tehtäisiin yksilöllisillä päätöksillä, se ei näkyisi ansiotasoindeksissä. Asia kannattaisi korjata, ennen kuin meillä siirrytään vaikkapa ruotsalaiseen tasoon osa-aikatyön tekemisessä.
Mitään ongelmaa ei olisi, jos meillä olisi henkilökohtainen päävero, jolla leikittelen kirjassa SATA-komitea, mutta sehän on siis mahdoton.
Suomessa ja Ruotsissa tehdään henkeä kohden yhtä paljon työtä. Ruotsin työllisyysaste on niin paljon korkeampi, että Suomessa sama merkitsisi 250 000 työllistä enemmän. Ruotsalaiset ovat kuitenkin leppoistaneet työaikansa niin lyhyeksi, että lopulta työtä tehdään molemmissa maissa yhtä paljon. Julkisen talouden kannalta ruotsalainen ratkaisu on paljon parempi.
On aika avuton ajatus, että meidän on tehtävä työtä ja kulutettava kaiken maailman krääsää vain, jotta tästä saataisiin kerätyksi veroja. On siirrettävä verotuksen painopistettä pois ansiotuloista kohden valmisteverotyyppisiä kulutusveroja, kiinteistöveroja ja muuta sellaista.
Sen verran tulen Juhanaa vastaan, että minusta ei ole perusteltua sentään subventoida leppoistamista enempää kuin mitä progressiivinen verotus tekee jo nyt. Siksi suhtaudun vieroksuen sellaiseen lomailuun toisten kustannuksella, jota vuorotteluvapaa ja osa-aikaeläke edustavat. Vuorotteluvapaa on ihan hyvä, jos sen tekee omilla rahoillaan, mutta huono, kun sen laskuttaa muilla.
Sillä vaikka Juhana saisi minut vakuuttuneeksi pitkän työajan sankarillisuudesta, koko kansaa hän ei saa.
