Kengänkiillottaja- vai työttömyysyhteiskunta?

Perus­tavaa laat­ua ole­va kysymys kir­jas­sani on, mitä tehdään, jos jonkun työn­tek­i­jän tuot­tavu­us on vaikka­pa vain 60 pros­ent­tia tavanomais­es­ta tai hänen osaamises­saan on jotain peru­ut­ta­mat­to­mia puut­tei­ta. Onko parem­pi, että hän on kun­ni­al­lis­es­ti työtön vain onko parem­pi että hän tekee vaik­ka hant­ti­hom­mia, jos ei muu­ta ole tar­jol­la.  Jos Thomas Wall­grenin argu­men­toin­ti kuvas­taa yleisem­min demarei­den ajat­te­lu­ta­paa, vaikut­taa siltä, että tämän ongel­man ratkais­us­sa piilee mata­la­palkkay­hteiskun­nan peikko.

Vajaatuot­toisu­u­teen sopeu­tu­mises­sa olen­naista on, kuka mak­saa ero­tuk­sen, jos työn­tek­i­jän tuot­tavu­us on vaikka­pa 60 pros­ent­tia tavanomaisesta?

Tähän on eri­laisia ratkaisuja.

a.       Työn­tek­i­jä saa 60 pros­ent­tia nor­maal­ista palka­s­ta, minkä jäl­keen hän on työ­nan­ta­jalleen yhtä edulli­nen kuin sat­apros­ent­ti­nen työn­tek­i­jä, joka saa sat­apros­ent­tista palkkaa. Tavanomai­sis­sa kuukausi­palkkai­sis­sa töis­sä täl­laista palkkasyr­jin­tää ei pide­tä hyväksyt­tävänä, mut­ta urakkalu­on­teises­sa työssä se aivan normaalia.

b.      Työ­nan­ta­ja mak­saa ero­tuk­sen omas­ta pus­sis­taan. Hän mak­saa kaikille työn­tek­i­jöilleen samaa palkkaa, toiset vain tuot­ta­vat hänelle enem­män ja toiset vähem­män, keskimäärin kuitenkin riit­tävästi. Jos työn­tek­i­jän työkyky on ollut pes­tat­taes­sa moit­tee­ton, mut­ta laskenut työvu­osien mit­taan, työ­suhde­tur­va aut­taa säi­lyt­tämään työ­paikan, vaik­ka palka­n­mak­su ei enää kan­na­ta työ­nan­ta­jalle. Sen sijaan valmi­ik­si mata­latuot­toisen on vaikea päästä töi­hin. Ongel­ma kär­jistyy, kun työ­suh­teet lyhenevät, jol­loin itse kukin joutuu use­an ker­ran elämän­sä aikana mit­taut­ta­maan työmarkkina-arvonsa.

c.       Työ­nan­ta­ja pakote­taan taval­la tai toisel­la otta­maan töi­hin tiet­ty määrä osatyökyky­isiä. Näin on menetel­ty muun muas­sa Ital­ias­sa, jos­sa vain pienyri­tyk­set on vapautet­tu tästä sosi­aalis­es­ta velvol­lisu­ud­es­ta. Tämä toi­mi niis­sä tapauk­sis­sa, jois­sa vajaatuot­tois­t­en joukko on selvära­jainen. Taloudel­lis­es­ti täl­lainen ratkaisu ei ole kovin tehokas, kos­ka tois­t­en yri­tys­ten on paljon helpom­paa löytää hyödyl­listä tekemistä osatyökyky­isille kuin toisten.

d.      Yhteiskun­ta mak­saa suo­rana tuke­na tai alen­net­tuna verona tuot­tavu­useron, esimerkki­ta­pauk­ses­samme 40 pros­ent­tia täy­destä palka­s­ta joko työn­tek­i­jälle tai hänen työnantajalleen

e.      Tun­nis­te­taan vajaatuot­toisu­u­den syy ja pois­te­taan se kor­jaaval­la toimen­piteel­lä, yleen­sä koulu­tuk­sel­la tai kuntoutuk­sel­la.  Tähän meil­lä usko­taan yli kaiken.

f.        Julki­nen työ­nan­ta­ja palkkaa henkilön omi­in, markki­noil­ta suo­jat­tui­hin tehtävi­in ja kan­taa vajaakun­toisu­u­den kustannuksen.

g.       Työn­tek­i­jä ei pääse töi­hin, kos­ka hän ei pysty tar­joa­maan työ­nan­ta­jalle täyt­tä työ­panos­ta. Tämä on ratkaisu­ista huonoin, mut­ta yleisin ja yleistymässä. Kansan­talous menet­tää koko jäl­jel­lä ole­van työ­panok­sen. Yhteiskun­ta joutuu mak­samaan henkilön elinku­lut kokon­aan sen sijaan, että tämä ansait­sisi osan itse ja yhteiskun­ta mak­saisi tukea vain vähän.

Viimeinen vai­h­toe­hto on huonoin, mut­ta ehdot­tomasti yleisin.

(Tek­sti on osit­tain kopi­oitu kir­jas­tani SATA-komitea)