Tulin lasteni kanssa eilen Intercityllä Parikkalasta. Illalla kymmenen maissa ennen Lahtea junan alta kuului kovaa pauketta. Jotain oli kiskoilla junan alla. Ensimmäiseksi tuli mieleen henkilöauto, mutta koska lisää tavaraa tuli koko ajan, ei se autokaan voinut olla. Olimme törmänneet radalle kaatuneisiin puihin. Minusta juna ei jarruttanut lainkaan ennen törmäystä, mutta voin olla väärässä. Nopeusrajoitus on tuolla rataosuudella 160 km/h.
Juna pysähtyi niin nopeasti kuin sellaisen saa pysähtymään. Ulkona näkyi pelkkää pimeyttä, mutta puhelimen GPS paljasti meidän olevan Nastolassa aivan tien vieressä. Veturi oli rikki ja ilmeisesti ajojohdotkin osittain maassa.
Runsaan tunnin kuluttua tuli paloautoja ja palomiehet raivasivat pusikon läpi kävelykelpoisen reitin viereiselle tielle, jonne kolmen tunnin odottelun jälkeen tuli busseja. Vaiherikkaan bussimatkan jälkeen olin kotona joskus vähän neljän jälkeen aamulla.
Junan naispuolinen konduktööri työtovereineen piti matkustajat erinomaisesti tietoisena siitä, mitä on tekeillä – myös siitä, ettemme vielä tiedä, koska päästään eteenpäin. Erinomaisesti toimittu. Aina ei VR:n tiedotusta ole päässyt kehumaan.
Myös matkustajien kiitokseksi on sanottava, että kun junan ovet avattiin, että vähän tulisi jostain happea ja viileyttä, kukaan ei mennyt radalle sekoilemaan, kun se kerran kiellettiin. Tosin kai joku oli ymmärtänyt ottaa jännitteen pois ajojohdoista.
Me kaikki olimme hyvin iloisia siitä, että juna pysyi pystyssä.
