Suomessa on 136 kasvatustieteen professoria. Se on valtaisa tutkimuspanos, mutta tutkittavaa riittää ja aihe on tärkeä, joten panostus varmaankin kannattaa. Jos tällainen professorien armeija tutkii kasvatusta ja koulutusta, voisi kohtuudella odottaa jotain panosta yksinkertaisiin, mutta tärkeisiin – ja taloudellisesti erittäin merkittäviin – kysymyksiin. Tällaisiin esimerkiksi haluaisi vastauksen:
1) Parikymmentä vuotta sitten lukioon sisäänpääsy muutettiin niin, ettei omia oppilaita tai lähellä asuvia saa suosia, vaan oppilaat on otettava peruskoulun päättötodistuksen arvosanojen perusteella. Tämä seurauksena lukiot ovat suurissa kaupungeissa erikoituneet hyvien ja huonojen oppilaiden lukoiksi. Kysymys johon kaipaisi vastausta
Onko oppimistulosten kannalta parempi, että hyvät oppilaat ovat omissa kouluissaan ja seiskan oppilaat oman tasonsa mukaisessa opetuksessa, vai menestyisikö hyvä oppilas paremmin, jos kokisi itsenä muita etevämmäksi ja menestyisikö seiskan oppilas paremmin, jos luokalla olisi myös hyviä oppilaita kirittämässä ja antamassa esimerkkiä.
2) Yleisesti vaaditaan pienempiä opetusryhmiä, mutta tämä vaatimus tulee hyvin kalliiksi. Asiasta olisi helpompi päättää, jos tietäisimme,
Miten opetusryhmän koko vaikuttaa oppimistuloksiin tai muihin opetuksen päämääriin.
3) Noin 2,5 miljardia euroa uhrataan kunnan järjestämään päivähoitoon. Tätä perustellaan lapsen edulla. Suuria ideologisia erimielisyyksiä on siitä, onko päivähoito lapsen etu vai olisiko koti parempi hoitopaikka. Professoreilta kaipaisi vastausta siihen,
Miten päivähoito tukee lapsen kehitystä kotihoitoon verrattuna? Onko löydettävissä ryhmiä, jotka hyötyvät erityisesti päivähoidosta. Mikä on ryhmäkoon ja päiväkodin koon vaikutus, mikä vaikutus on henkilökunnan laadulla ja määrällä ja tilojen koolla. Mikä on sopivin ikä siirtyä kotihoidosta päivähoitoon ja onko tässä eroja eri väestöryhmien välillä. Jos ei muuta helppoa mittaria löydy, tutkittakoon aluksi vaikka päivähoidon vaikutusta koulumenestykseen.
