Lakko-oikeus ja tulonjako

Malthusi­lais­ten yhteiskun­ta­te­o­ri­oiden aikana – joi­hin perus­tui sekä klassi­nen kansan­taloustiede että Marx­in ajat­telu  –  vapail­la markki­noil­la työväestö oli tuomit­tu kur­ju­u­teen, kos­ka jos oli tyy­tymätön palkkaansa, aina oli tehtaan por­tilla joku, jolle se palk­ka riit­ti. Työväestön tar­jon­ta ylit­ti kysyn­nän ja palkkata­so oli sen mukainen.

Yleisen kur­ju­u­den voit­tamiseen ja palkkata­son nos­tamiseen tarvit­ti­in jär­jestäy­tymistä ja lakkoase. Se ilmeis­es­ti tuot­ti talouden kasvua, kos­ka jos Fordin työn­tek­i­jöil­lä ei ollut varaa ostaa auto­ja, ei niitä kan­nat­tanut niin paljon valmis­taakaan. Lakol­la saavute­tut edut oli­vat melko kiis­tat­tomasti pois omis­ta­jil­ta, jos yleen­sä keltään.

Sosial­is­ti­sis­sa mais­sa lakko­ja ei tun­net­tu. Sosial­is­min lop­pu­vai­heis­sa syy oli ilmeinen, mut­ta sosial­is­tisia val­tioi­ta ei alun perin perustet­tu työläisiä sor­ta­maan. Kos­ka kaik­ki oli yhteistä, lakko oli pois muil­ta tovereil­ta ja tähtäsi siis etuoikeuk­si­in. Näis­sä olois­sa avainalo­jen lakko ei tun­tunut reilul­ta. Se, että lakko-oikeu­den pois­t­a­mi­nen oli osaltaan johta­mas­sa sosial­is­min muut­tumiseen ihantei­ta tavoit­tele­vista val­tioista dik­tatu­uri­in, on varoit­ta­va esimerk­ki lakko-oikeu­den puolesta.

Hyv­in­voin­ti­val­tiois­sa lakkoase kohdis­tuu varsin usein kulut­ta­ji­in. Lääkäri­lakko tuot­ti voit­toa sairaaloille, mut­ta ikävyyk­siä poti­laille. Kau­pan lakko ei mak­sanut työ­nan­ta­jille tosi­asi­as­sa keskimäärin mitään, mut­ta osta­jille kyl­lä, eikä myyjien palkanko­ro­tus ilmeis­es­ti heiken­täisi juuri kau­pan alan kan­nat­tavu­ut­ta, kos­ka kaikkia kaup­po­ja samal­la taval­la koske­vana se menisi jok­seenkin lyhen­tämät­tömänä hin­toi­hin ja siis kulut­ta­jien mak­set­tavak­si. Var­maan on yhä lakko­ja, jot­ka jaka­vat palka­nsaa­jille omis­ta­jien kohtu­ut­to­mia voit­to­ja, mut­ta pääosaa työ­tais­teluista voi luon­nehtia mallil­la, jos­sa ei kiis­tel­lä kakun jakamis­es­ta työn ja pääo­man kesken vaan palkka­sum­man (reaali­palkkaa ajatellen) jakamis­es­ta eri palka­nsaa­jaryh­mien välillä.

Taloudel­lista tehokku­ut­ta ajatellen palkko­jen tulisi vas­ta­ta mar­gin­aal­ista tuot­tavu­ut­ta, siis huu­tokaup­pahin­taa, johon päädyt­täisi­in, jos koko työvoima huu­tokau­pat­taisi­in. Jos olisi nuore­na valin­nut alan, joka kak­sikym­men­tä vuot­ta myöhem­min alkaa supis­tua, huu­tokaup­pahin­tasi olisi varsin mata­la. Palkat lask­i­si­vat kunnes riit­tävän moni vai­h­taisi alaa. Johtaisi varsin epäoikeu­den­mukaiseen yhteiskun­taan, jos työvoima hin­noiteltaisi­in markki­noil­la mar­gin­aalisen tuot­tavuuten­sa mukaan, vaik­ka täl­laisel­la hin­noit­telul­la olisi monia hyviä puo­lia taloudel­lisen tehokku­u­den kannal­ta. Kaik­ki muut tuotan­non­tek­i­jät kan­nat­taa hin­noitel­la näin – myös maat­alous­maan hin­ta – mut­ta ei palkko­ja, kos­ka ihmi­nen on eri ase­mas­sa; ihmis­ten hyv­in­voin­ti tässä piti olla tavoitteena.

Mihin suun­taan lakko-oikeus vie tulon­jakoa?  Jos ajat­telemme työ­tais­telua keinona jakaa palkka­sum­maa eri palka­nsaa­jaryh­mien välil­lä, voidaan kysyä, johtaako työn hin­noit­telu työ­tais­telu­voiman mukaan oikeu­den­mukaiseen maail­maan. Jotkut ammat­tikun­nat voivat kiristää muu­ta yhteiskun­taa paljon tehokkaam­min kuin toiset. Ei ole oikeu­den­mukainen sel­l­ainenkaan yhteiskun­ta, jos­sa palkat eriy­tyvät suuresti sen perus­teel­la, onko kyse avainalas­ta vai ei.

Kir­joitin muu­ta­ma päivä sit­ten kau­pan alan tyl­sästä lakkoaseesta. Ajatelka­a­pa, jos kau­pan työn­tek­i­jät voisi­vat halutes­saan pysäyt­tää koko ruokahuol­lon ja pakot­taa koko kansan paas­toa­maan. Kau­pan kas­soi­hin ver­rat­tuna paper­i­työläiset oli­si­vat aika köy­hiä. En viit­si luetel­la (yllyt­tämi­nen on Suomes­sa rikos) mut­ta on paljon pienen­pieniä avain­ryh­miä, jot­ka pysty­i­sivät pysäyt­tämään koko yhteiskun­nan. He voisi­vat kiristää jät­ti­palkko­ja, jos vai­h­toe­htona on koko yhteiskun­nan pysähtyminen.

Lakkoaset­ta on käytet­ty Suomes­sa varsin vas­tu­ullis­es­ti. Se johtuu keskite­ty­istä sopimuksista.Kymmenen junan­suorit­ta­jaa Riihimäel­lä ei voi kiristää koko junali­iken­teen pysäyt­tämisel­lä. Keskusjär­jestöt ovat estäneet avain­ryh­mien kiristyk­sen, kos­ka hei­dän jäse­nen­sä oli­si­vat joutuneet mak­sum­iehik­si. Nyt kun työ­nan­ta­jat ovat hylän­neet keskite­tyn sopimisen sinän­sä ymmär­ret­tävistä syistä, hin­tana voi olla palkko­jen eriy­tymien – ei tuot­tavu­u­den mukaan, kuten työ­nan­ta­jat halu­aisi­vat  – vaan kiristysase­man mukaan.

Kir­jas­ton­hoita­japarat!

Yleen­sä kun kir­joi­tan täl­laisia postauk­sia, ne tähtäävät johonkin ehdo­tuk­seen. Nyt min­ul­la ei sel­l­aista ole. Tähän ei ole hyvää ratkaisua

Yksi vai­h­toe­hto on lakko-oikeus ja rikkuroin­ti. Kun yleinen mielipi­de ei hyväksy lakkoa, se hyväksyy rikkuroin­nin ja päin­vas­toin. Täl­lä selvit­täisi­in  kymme­nen riihimäkeläisen junan­suorit­ta­jan lakos­ta, mut­ta sil­lä ei selvit­täisi lääkäri­lakos­ta eikä ydin­voimaloiden tur­val­lisu­us­valvo­moiden lakoista. Jos ydin­voimaloiden valvo­mo­henkilökun­ta vaatisi miljoo­nan euron kuukausi­palkkaa, yleinen mielipi­de hyväksy­isi rikkuroin­nin, mut­ta rikku­rit eivät osaisi työtään.

Olen­naista on pitää lakkoase tarpeek­si ison porukan hal­lus­sa, jol­loin muu­ta­man hen­gen avain­ryh­män ulottumattomissa.