Hoidokista asiakkaaksi

Suo­mi poikkeaa useim­mista maista siinä, ettei meil­lä vas­tuu van­hus­ten­hoi­dos­ta ole lap­sil­la vaan yhteiskun­nal­la. Maail­mas­sa taval­lisin tapa jär­jestää van­hus­ten hoito on velvoit­taa lapset – joko lain tai per­in­teen voimal­la – huole­hti­maan van­hem­mis­taan. Lail­la asia on jär­jestet­ty näin esimerkik­si Virossa. Japanis­sa van­hus­ten hoi­dos­ta on vas­tu­us­sa van­him­man poh­jan vaimo; jostain syys­tä per­hei­den esikois­po­jat jäävät usein naimat­tomik­si. Kansan­taloudel­lis­es­ti aja­tus, että joku lap­sista tai hei­dän puolisois­taan jää koti­in hoita­maan van­huk­sia, on teho­ton, kos­ka se vie yhden ihmisen koko työ­panok­sen. Velvol­lisu­u­den voi kui­tata myös osta­mal­la rahal­la hoito van­hainkodista. Tämä vai­h­toe­hto on taloudel­lis­es­ti tehokas, mut­ta monis­sa tapauk­sis­sa kovin epäoikeu­den­mukainen. Jotkut van­huk­sista elävät van­huuten­sa ter­veinä ja toimeli­aina ja kaatu­vat saap­paat jalas­sa, toiset taas elävät demen­toitunei­ta kokoaikaisen hoidon varas­sa parikym­men­tä vuotta. 

Meistä pohjo­is­maiseen hyv­in­voin­ti­val­tion tot­tuneista tun­tu­isi kohtu­ut­toma­l­ta joutua mak­samaan van­hus­ten hoi­dos­ta, sil­lä kyse ei ole aivan pikku­ra­hoista. Yhtä paljon mekin joudumme van­huk­sis­tamme mak­samaan, tosin vain välil­lis­es­ti veroina. Voisi siis ajatel­la, että keskimäärin olisi se ja sama, mak­sam­meko van­hus­ten­hoidon verora­hoista vai panem­meko säästöön ne rahat, joi­ta meiltä nyt verote­taan muiden van­hus­ten hoitoon. Meil­lä taak­ka jakau­tuu tasaisem­min, mut­ta väitän, mei­dän ratkaisumme tulee yhteen­las­ket­tuna kalli­im­mak­si samal­la kun kohtelemme van­huk­si­amme mui­ta mai­ta huonommin.

Todet­takoon var­muu­den vuok­si heti, että en ehdo­ta siir­tymistä käytän­töön, jos­sa lapset ovat taloudel­lis­es­ti vas­tu­us­sa van­hempi­en­sa hoi­dos­ta. Yritän löytää keino­ja kopi­oi­da hyviä hoitokäytän­töjä niistä maista, jois­sa las­ten kek­seliäisyys on val­jastet­tu palvele­maan van­hus­ten hyvää ja edullista hoitoa.

Van­hus­ten elämä on Suomes­sa kovin yksinäistä ver­rat­tuna niihin mai­hin, jois­sa lapset ovat vas­tu­us­sa hei­dän hoiton­sa jär­jestämis­es­tä. Kun van­huk­set on Suomes­sa ulkois­tet­tu yhteiskun­nalle, ulkois­te­tuk­si on tul­lut myös henkilöko­htainen läheisyys. Samal­la menetetään inno­vati­ivi­su­us, jol­la muis­sa mais­sa yritetään jär­jestää asi­at naa­puri­a­puna, tai muu­na sel­l­aise­na. Joku pystyy muun työn­sä ohes­sa pitämään huol­ta myös van­huk­sen päivit­täi­sistä asioista. Yhteiskun­nan jär­jestämä stan­dar­d­oitu hoito on vai­h­toe­htona kallis.

Van­hus­ten­hoito on Suomes­sa mainet­taan parem­paa, mut­ta kyl­lä huonoa kohtelua esi­in­tyy liiak­si. Van­hus joutuu ole­maan pitkään van­hois­sa vaipois­sa, hän ei pääse lainkaan ulos, elämä on täysin virk­keetön­tä, yksi­ty­isyys puut­tuu. Ääri­ta­pauk­sis­sa van­hus tur­rute­taan lääkkeil­lä, kos­ka iltavuorossa ei ole tarpeek­si työn­tek­i­jöitä. Sivistys­val­tion ei pitäisi kohdel­la van­huk­si­aan näin. Mak­samme paljon ja saamme vähän.

Ruo­hon­ju­u­ri­ta­son jous­tokykyä hyö­dyn­netään Suomes­sa omaishoidon tuen kohdal­la. Se säästää julk­isia meno­ja val­tavasti ver­rat­tuna laitoshoitoon. Kansalaisy­hteiskun­nan jous­tavu­us voisi tuo­da van­hus­ten­hoitoon paljon muitakin edullisia ja inhimil­lisiä hoit­o­muo­to­ja, jos sen voimavarat vapautet­taisi­in. Omaishoidon­tu­ki val­jas­taa käyt­töön vain osan poten­ti­aal­i­sista voimavaroista.

Muuttotappioalueiden vanhustenhoito kriisiytyy

Van­hus­ten määrä tulee Suomes­sa lisään­tymään suuresti suurten ikälu­okkien ikään­tyessä. Nyt van­hainkote­ja kan­soit­ta­vat sotaa edeltäneet pienet ikälu­okat. Kymme­nen vuo­den kulut­tua se alkaa, kun suuret ikälu­okat alka­vat läh­estyä vanhainkoti-ikää.

Val­lit­se­va käsi­tys on, että suuret ikälu­okat eläi­sivät van­huuten­sa ter­veemp­inä ja tarvit­si­si­vat vähem­män hoitoa. Tässä voi olla kat­tee­ton­ta toivea­jat­telua, sil­lä vaik­ka krop­pa pysyy parem­mas­sa kun­nos­sa pidem­pään, aiv­ot van­henevat yhtä nopeasti kuin ennenkin. Demen­tia yleistyy, elleivät lääkete­htaat kak­si asi­aan ratkaisua. Lisäk­si eli­na­jan­odot­teen nopea nousu voi kumo­ta paran­tuneen ter­vey­den tuo­man hoidon tarpeen vähen­e­misen. Hoitopom­mia ei ole purettu.

Koko maas­sa van­hus­ten hoi­dos­ta jotenkin selvitään, mut­ta kovin van­hus­val­tai­sis­sa kun­nis­sa van­hus­ten osu­us väestöstä tulee nouse­maan niin suurek­si, etteivät jäl­jelle jääneet har­vat työikäiset selviä hoidon vaa­ti­mas­ta työstä rahoituk­ses­ta puhu­mat­takaan. Maas­samme on 2020-luvul­la paljon kun­tia, jois­sa joka toinen asukas on täyt­tänyt 60 vuotta.

Muutto-oikeus

On selvää, että hyvin van­hus­val­tai­sista kun­nista muute­taan pois. Pitäisi olla inhimil­lis­es­ti oikeutet­tua van­huk­sen muut­taa viimeisik­si vuosik­seen las­ten­sa perässä kaupunki­in, kun ei maal­la enää pär­jää; ei kai voi vaa­tia, että lapset käyvät tiuhasan kat­so­mas­sa laitok­ses­sa ole­vaa van­hempaansa, jos etäisyys on sato­ja kilo­me­tre­jä. Jos van­hus on jo joutunut laitoshoitoon, hänel­lä ei ole enää oikeut­ta vai­h­taa kotikun­taa, kos­ka vai­h­dos olisi vas­taan­ot­ta­van kun­nan kannal­ta kohtu­u­ton­ta. Vanhain­ko­dis­sa asu­va van­hus mak­saa kun­nalle noin 45 000 €/vuosi – suun­nilleen yhtä paljon kuin opet­ta­jan palkkaami­nen perusk­oulu­un. Olisi kohtu­u­ton­ta, jos kun­nat voisi­vat lähet­tää laitoshoi­dos­sa ole­vat van­huk­sen­sa tois­t­en kun­tien mak­set­tavak­si. Sama kotikun­nan vaihta­mis­kiel­to kos­kee myös vam­maisia. Kun­tia ajatellen nykykäytän­tö on ymmär­ret­tävä, yksilöitä ajatellen aivan kohtuuton.

Monis­sa mais­sa on van­hus­ten­hoitoon erikois­tunei­ta kun­tia; esimerkik­si Etelä-Englan­nin ran­nikkokaupungeis­sa on paljon van­huk­sia hoitavia pen­sion­aat­te­ja. On kaupungilta aivan yhtä kun­ni­akas­ta erikois­tua van­hus­ten­hoitoon kuin laivan­raken­nuk­seen. Suomes­sa se ei kuitenkaan ole mah­dol­lista, kos­ka van­hus­ten hoitoon erikois­tu­va kun­ta joutuu myös mak­samaan hei­dän hoiton­sa. Jos sään­tömme oli­si­vat toiset, Han­ko ja Tam­misaari esimerkik­si oli­si­vat eri­no­maisia pen­sion­aat­ti­paikkakun­tia[1].

Molem­mista ongelmista väl­tyt­täisi­in, jos val­ti­ol­la olisi nyky­istä selvästi suurem­pi vas­tuu van­hus­ten­hoi­dos­ta. Taval­laan val­tio kyl­lä mak­saa kun­nille melko suur­ta kor­vaus­ta van­hus­ten­hoi­dos­ta aiheutu­vista kuluista, mut­ta ei todel­lis­ten kulu­jen vaan iän mukaan. Vuon­na 2009 kor­vaus oli euromääräisenä seuraavat:

65 — 74-vuo­ti­aat                    855,57 €

75 — 84-vuo­ti­aat                    6 884,21 €

85 + vuot­ta                                                          18 630,88

Har­vaana­su­tut ja saaris­toiset kun­nat saa­vat kor­vauk­sen korotet­tuna, kos­ka palvelu­jen jär­jestämi­nen on kalliimpaa.

Luvut perus­tu­vat keskimääräisi­in kus­tan­nuk­si­in. Hyväkun­toinen 85 vuot­ta täyt­tänyt Arvo Ylp­pö ‑tyypin van­hus on asuinkun­nalleen kul­takaivos niin kauan kuin pysyy ter­veenä. Vas­taavasti 60-vuo­ti­aana demen­toitu­va ja vuodeosas­tol­la 90-vuo­ti­aak­si elävä mak­saa kun­nalle yli miljoona euroa. Pienelle kun­nalle täl­lainen sat­un­naisu­us on taloudel­lista myrkkyä. Pari laitoshoitoon joutu­vaa van­hus­ta voi rau­nioit­taa pienen kun­nan talouden, ja sik­si laitoshoitoon voi olla vaikea päästä.

Vanhusten hoitokulut Kelan maksettavaksi

SATA-komitean tehtävi­in kuu­lui muo­dostaa loogi­nen kokon­aisu­us Kelan hoitotues­ta, omaishoidon tues­ta ja koti­talousvähen­nyk­ses­tä. Minä olisin halun­nut men­nä paljon pidem­mälle kuin komitea meni.

Olisin lait­tanut pot­ti­in myös nuo val­tion kun­nil­la mak­samat tuet van­hus­ten­hoi­dos­ta ja antanut koko potin Kelalle. Kun van­hus omas­ta tai omais­ten­sa mielestä alkaa kai­va­ta hoitoa, hänelle tehtäisi­in toim­intakyvyn arvio. Tätä varten on ole­mas­sa usei­ta kil­paile­via mittare­i­ta, joi­ta voisi vielä hel­posti kehit­tää. Van­huk­set asetet­taisi­in kun­ton­sa perus­teel­la vaikka­pa kymme­neen luokkaan, joista korkein olisi sänkyyn autet­ta­va. Tässä luokas­sa kor­vaus voisi olla jopa yli 3 000 €/kk. Pitkäaikaises­sa laitoshoi­dos­sa van­huk­sen eläk­keestä kon­fiskoidaan 82 pros­ent­tia hoit­o­mak­su­un. Tämän peri­aat­teen mukaan myös nuo korkeim­mat, laitoshoidon kus­tan­nuk­sia kom­pen­soi­vat hoitosetelit oli­si­vat tulosi­don­naisia. Alim­mas­sa luokas­sa van­huk­sen avun­tarvet­ta kom­pen­soitaisi­in paris­sa sadal­la eurol­la kuussa.

Yksilöko­htaises­sa mallis­sa Kelan hoito­tu­ki annet­taisi­in palvelusetelinä van­huk­selle itselleen ja hän ostaisi sil­lä palvelu­ja koti­in­sa, mak­saisi hoi­dos­ta yksi­tyisessä van­hainkodis­sa tai antaisi setelin kotikun­nalleen, jos hakeu­tu­isi kun­nal­liseen hoitoon.  Kun­takeskeisessä mallis­sa kela antaisi hoitotuen kun­nalle, joka on velvolli­nen jär­jestämään van­huk­sen hoidon.

Van­huk­sen muut­to-oikeus järjesty­isi kätevästi. Posion van­hainkodista las­ten­sa lähelle Van­taan van­hainkoti­in muut­ta­va van­hus toisi rahat mukanaan, jol­loin kun­tien välil­lä ei tapah­tu­isi vääryyt­tä. Nyt tätä muut­to-oikeut­ta yritetään jär­jestel­lä mon­imutkaisel­la menet­te­lyl­lä, jos­sa van­ha asuinkun­ta kor­vaisi jonkin aikaa laitoshoi­dos­sa ole­van van­huk­sen hoit­o­meno­ja. Siitä tulee mon­imutkaisu­udessaan asiana­ja­jan kultakaivos.

Jos van­hus toisi hoidon tarpeen mukaisen raha­sum­man mukanaan, jotkin kun­nat voisi­vat erikois­tua van­hus­ten­hoitoon. Mieleeni tulee jälleen ker­ran merelli­nen Han­ko, van­ha per­in­teinen Heino­la, jol­la on hyvä ruu­tukaavaan perus­tu­va kaupunki­rakenne ja kaik­ki palve­lut lähel­lä, mut­ta jon­ka teol­lisu­us on hylkäämässä. Sisä-Suomen luon­nonkau­ni­it kun­nat voisi­vat sopia joillekin maaseudun rauhaan tot­tuneille ja niin edelleen.

Kaik­ki tämä on toteutet­tavis­sa, mak­set­ti­in raha sit­ten suo­raan asuinkun­nalle tai hoitosetelinä van­huk­selle itselleen. Hoitoseteli avaisi mah­dol­lisu­udet hyö­dyn­tää niitä kansalaisy­hteiskun­nan tason ratkaisu­ja, joi­hin per­heet tur­vau­tu­vat mais­sa, jois­sa lapset ovat taloudel­lis­es­ti vas­tu­us­sa van­hempi­en­sa hoi­dos­ta. Yleis­es­ti joku oman toimen ohel­la tuo van­huk­selle ruuan, ehkä valmis­taa sen, siivoaa paikat ja jut­telee vähän. Tästä voidaan mak­saa pieni kor­vaus naa­purille, lähikaup­pi­aalle, huoltoy­htiölle, apteekkar­ille tai kenelle hyvän­sä. Suomes­sa vähän kavahde­taan, että koulut­tam­a­ton saisi annos­tel­la doset­ti­in päivit­täiset lääk­keet. Kuitenkin omat lääk­keen­sä jokainen saa annos­tel­la eikä omaishoita­jal­la tarvitse olla alan koulu­tus­ta, vaik­ka hän onkin vas­tu­us­sa lääkkei­den ottamisesta.

Palvelusete­limallis­sa laitoshoi­dos­sa ole­va van­hus voisi vai­h­taa hoitopaikkaa, jos ei pidä hoidon tasos­ta. Kaltoin kohtelu vähenisi, kun hoidok­ista tulisi asi­akas. Kun­nal­lis­ten laitosten rin­nalle tulisi yksi­ty­isiä hoitokote­ja. Ne voisi­vat men­estyä kil­pailus­sa kun­nal­lis­ten kanssa inno­vati­ivi­su­udel­laan ja mata­lal­la johto-organisaatiollaan.

Eri­ar­voisu­u­den ris­ki kas­vaisi, jos hoitosetelin päälle voisi mak­saa omaa rahaa. En osaa nähdä tätä ongel­mana. Päiväkodeis­sa ja perusk­oulus­sa on hyvä, että kaik­ki käyt­tävät samo­ja palvelu­ja, mut­ta van­hainkodeis­sa voi olla myöhäistä opet­taa tasa-arvoa. Mik­si meil­lä on ansioeläk­keet, jos omaa rahaa ei saa käyttää?

Van­hus­ten hoitoseteliä on arvostel­tu sil­lä perus­teel­la, ettei moni van­hus ehkä pysty käyt­tämään osta­jan val­taa. Tämän mukaan palvelusetelit sovel­tu­vat nuo­rille liikun­tavam­maisille, mut­ta eivät ikään­tyneille van­huk­sille. Vaik­ka van­hus itse ei pysty, omaiset ehkä pystyvät; eivätkä kaik­ki hoidon tarpeessa ole­vat van­huk­set ole demen­toitunei­ta. Annet­takoon ratkaisu­val­ta kun­nalle, jos omaisia ei ole eikä van­huk­sen oma tah­to enää toi­mi. Nyt ratkaisu­val­ta on aika kunnalla.

Hoitosetelin saanut on aina oikeutet­tu kun­nan jär­jestämään hoitoon. Hoitoseteli menisi sil­loin kun­nalle ja hoitoa on annet­ta­va, vaik­ka hoitoseteli ei peit­täisi kaikkia kus­tan­nuk­sia. Niihän kun­nan on nytkin hoitoa tap­piok­seen annettava.

Olen vaku­ut­tunut, että van­huk­selle itselleen annet­ta­va hoitoseteli tulisi halvem­mak­si ja tuot­taisi inhimil­lisem­pää palvelua kuin nykyi­nen laito­spain­ot­teinen van­hus­ten­hoito. Edullisu­us perus­tuu tuo­hon kansalaisy­hteiskun­nan tason aktivoin­ti­in.  Tästä odotet­tavis­sa olev­as­ta säästöstä osan voi ulos­mi­ta­ta palvelusetelin arvos­sa. Onhan omaishoidon tuen kor­vauk­setkin nyt paljon pienem­mät kuin vas­taa­van laitoshoidon kustannukset.

Joku puuhaa suo­ma­laisille van­huk­sille edullista hoitopaikkaa Thaimaa­han. Kah­den ton­nin hoitosetelin turvin elää Thaimaas­sa varsin mukavasti. Entä sitten?

---

[1] Huo­mat­takoon, että jos suo­ma­lainen van­hus muut­taa Espan­jaan viimeisik­si vuosik­seen, hän saa sieltä ”ilmaisen” ter­vey­den­huol­lon, jon­ka tosin Suomen val­tio mak­saa.  Val­tio sor­taa Han­koa suh­teessa Malagaan.

=============

Tämä artikke­li on osaa luon­nos­ta kir­jak­si, jon­ka aion julka­ista SATA-komitean työn poh­jal­ta. Nämä artikke­lit eivät ole lähel­läkään lop­ullista tek­stiä, vaan olen koon­nut niihin vas­ta suo­rasanaiseen muo­toon kir­joitet­tua mate­ri­aalia. Toivon luk­i­joil­ta asi­a­sisältöön liit­tyviä kom­ment­te­ja, joi­ta tulen käyt­tämään (kor­vauk­set­ta) kir­jas­sa. Kos­ka tek­sti on hioma­ton­ta, stilis­tisiä kom­ment­te­ja ei kan­na­ta esit­tää, mut­ta jos tek­stiä on joil­takin paikoin vaikea ymmärtää, siitä toivon mainittavan.