Helsingin Sanomien mukaan Suomen rikkain kunta Espoo kohtelee hoidon tarpeessa olevia vanhuksia niin huonosti, että vanhuspalvelujen Johtaja Jaakko Valvanne erosi, koska piti toimintaa lääkärin etiikan vastaisena. Kyse on Espoon tapauksessa tietysti primaarista verotulojen alentumisesta, mutta kiusallista on, että säästöjen kohdistaminen vanhustenhuoltoon on kunnan kannalta edullista. Vika on valtionosuusjärjestelmässä, joka yllyttää toimimaan näin. Espoo ei ole ainoa, joka on tämän huomannut. Valtion on vihellettävä peli poikki muuttamalla valtionosuuskäytäntöjään vähemmän epäsosiaalisuutta suosiviksi.
Espoo on paitsi rikas, erittäin nuorekas kunta. Yli 75-vuotiaiden osuus koko maassa on 7,8 % väestöstä, mutta Espoossa vain 4,2 %. Helsingissä mainittu osuus on 6,7 %. Luulisi Espoon siis selviävän taakastaan. Ikäjakauman muutos uhkaa Espootakin ja vanhusväestön määrä on kääntymässä nopeaan nousuun. Espoo torjuu uhkaa vähentämällä vanhuspalveluihin ohjattavia määrärahoja.
Valtio osallistuu sinänsä ikäihmisistä aiheutuviin korvauksiin runsaskätisesti, mutta korvaukset perustuvat pelkään ikään, eivät hoidon tarpeeseen. Niinpä yli 75-vuotias eläkeläinen on kunnalle hyvin kannattava asukas niin kauan kuin pysyy terveenä. Hänestä saa valtionosuuksia yli 20 000 euroa vuodessa. Tilanne muuttuu päinvastaiseksi, kun vanhus alkaa vaatia raskaita palveluja. Vanhainkotiin sijoitettu vanhus maksaa kunnalle suurin piirtein yhtä paljon kuin opettajan palkkaaminen peruskouluun. Siksi on hyvin kannattavaa saada hoidon tarvetta lähestyvä ymmärtämään, että kannattaa vaihtaa kotikuntaa, jos aikoo viettää jotenkin ihmisarvoisen vanhuuden.
Erän pienen maalaiskunnan sosiaalijohtajana muinoin toiminut kertoi, että heillä tämä tehtiin niin, että kun vanhuksen kunto aloi heiketä, kunta tarjoutui ostamaan hänen mökkinsä selvään ylihintaan niin, että vanhus pystyi ostamaan kerrostaloasunnon kaupungista.
Valtion pitäisi alentaa laskennallisia valtionosuuksia terveistä vanhuksista ja ottaa suurempi taloudellinen vastuu vanhusten hoitokuluista. Silloin kuntien ei tarvitsisi kilpailla sillä, millä niistä on huonoin maine ikäihmisten silmissä.