Tätä asiaa on tällä käsitelty ennenkin, mutta julkaisen silti vastaukseni HS-raadin kysymykseen siitä, tulisiko lähdesuojaa tarkentaa.
Lehdistön olisi hyvä pyrkiä itse ehdottamaan kohtuullista rajausta lähdesuojaan, koska muuten muut määrittelevät ne. Ajatus, ettei olisi mitään tilannetta, jossa lähdesuojan murtaminen olisi perustelua, ei ole kestävää, eikä tule koeteltuna saamaan kansan hyväksyntää. Nyt ongelmana ovat poliisit, jotka hankkivat sivutuloja myymällä salassa pidettäviä tietoja kiinnostusta herättäviä kansalaisten keskeneräisistä rikosepäilyistä. Mitä sitten tehdään, jos tapa leviää terveydenhuoltoalalle ja sosiaalitoimistoihin? Saako lääkäri tai sairaanhoitaja ilman kiinnijäämisen riskiä soitella juorulehdille arkaluontoisista potilastiedoista? Teko on rikos, mutta siitä ei voi jäädä kiinni, jos lehdistön ei tarvitse kertoa, kuka tietoja laittomasti levittää. Siis jos tunnet vastustamatonta tarvetta kertoa puolisollesi, että naapuri on hakeutunut katkaisuhoitoon, älä kerro sitä puolisollesi suoraan vaan peitä jälkesi soittamalla Seiskaan.
Lähdesuojaan tarvitaan rajausta yksityisyyden suojaa loukkaavan tirkistelytiedon laittoman paljastamisen osalta, koska muuten tämän epäkohdan nojalla kavennetaan koko lähdesuojaa, jolloin vaaraan joutuisivat myös yhteiskunnallisesti merkittävien tietojen vuotajan lähdesuoja.
Toinen vaihtoehto suojella ihmisten yksityisyyttä on alkaa tulkita lakia yksityiselämän suojasta niin kuin se on kirjoitettu. Silloin arkaluontoisten tietojen vuotamisella ei ole merkitystä, koska niitä ei saisi julkaista, eikä minusta saa nykyisenkään lain mukaan. Minusta Seiska-lehti rikkoi lakia julkistaessaan tiedon Matti Inkisen rikosepäilystä. Jopa mahdollisesta sakkotuomiosta kirjoittaminen olisi ollut kiellettyä.
Laki on yksikäsitteinen:
Joka … esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava…”
Tätä pykälää vastaan Seiskan uutinen selvästi rikkoi; tiedon julkistaminen tuotti Inkiselle sekä kärsimystä että häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Pykälästä on kuitenkin poikkeus:
Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.”
Inkinen ei toiminut politiikassa eikä julkisessa virassa. Jäljelle jäisi elinkeinoelämä ja tämän tiedon olisi pitänyt sekä vaikuttaa arviointiin hänen toiminnastaan elinkeinoelämässä että tämän lisäksi olla tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi. Pykälä on selvästi tarkoitettu kontrolloimaan yhteiskunnallista vallankäyttöä, eikä se siksi sovellu Inkiseen.
Tirkistelylehdistö on yrittänyt laventaa pykälän tulkintaa kaikkiin julkisuudessa esiintyviin henkilöihin. Tämän mukaan yksityiselämästä saa paljastaa arkaluontoisia asioista myös, jos kansa on niistä erityisen kiinnostunut – siis että ertominen tuottaisi paljon taloudellista hyötyä — mutta tällaista poikkeusta rikoslaki ei tunne. Jos se, että suuren taloudellinen hyödyn tavoittelu tekisi yksityiselämän loukkaamisesta hyväksyttävän on absurdi; silloin taskuvaraskin voi perustella tekoaan sillä, että varastettu lompakko oli tavallista paksumpi.
Kunniallinen lehdistö ei julkistanut tietoa Inkisen rikosepäilystä edes, kun hän katosi, mikä osoittaa, että Seiskan toiminta ei saavuttanut lehdistön sisällä jakamatonta hyväksyntää. Minusta Inkisen omaisten pitäisi edelleen haastaa Seiska oikeuteen.