Kiertelin aamupäivän Tarttoa ja yritin ostaa pyöräilykäsineitä hajonneiden tilalle, mutta Tarton keskustassa oli vain yleistavarataloja. Kaubamajassa oli kyllä “urheilumaailma”, mutta se tarkoitti rättikauppaa.
Suuntasin kohti Tallinnaa ollakseni perillä lauantaina. Alun perin olisin suunnitellut vielä Itä-Viron kierrosta, mutta koti-ikävä alkoi voittaa. Pyöräretken pitäisi olla vaellus paikasta A paikkaan B, jolloin tunnelma kohoaa loppua kohden maalin häämöttäessä. Tällainen ympärikiertely johtaa siihen, että viimeiset päivät ovat pelkkää kotiinpaluuta rääppiäistunnelmissa. Lounaistuuli olisi kyllä puoltanut Narvan suuntaa.
En mennyt Tartto-Tallinna tietä, koska tiesin sen hyvin raskaasti liikennöidyksi, vaan otin pohjoisemman reitin. Se oli hyvä valinta. Päällyste oli suurimmalta osin kelvollista, jopa hyvää, ja liikennettä oli aika vähän. Oli jopa kymmenisen kilometriä hyvää pyörätietä. Vastaan tuli paljon maantiepyöräilijöitä, myös isoissa ryhmissä huoltoauton kanssa ajavia, mikä osoitti sekin reitinvalinnan olevan oikea.
Illan koittaessa aloin huolestua hotellista, koska reitti kulki aika pienten paikkakuntien kautta. Seitsemän maissa Järve-Jaanin kylässä kysyin ensimmäisen kerran hotellia. Sain hyvin epämääräisen vironkielisen vastauksen, josta päättelin, että jotain hotellin tapaista löytyy, vaikka ei varsinaista hotellia. Rakennus osoittautui pappilaksi. Rouva kirkkoherra otti minut itse vastaan. Yöpyminen maksoi 200 kruunua, siis noin 14 euroa.
Pieni takaisku oli, ettei paikallinen pubi ollutkaan auki, vaikka kirkkoherra oli niin väittänyt. Hän ei ilmeisesti tuntenut kylänsä synninpesiä kunnolla. Onneksi kyläkauppa oli auki puoli kymmeneen. Viimeisen illan juhla-ateria meni pakastepitsaksi ja Saku-olueksi.
Aika alkoholisoituneelta vaikutti väki, joka kokoontui kaupan ympärille juuri sen sulkemisen aikana olutta ja viinaa ostamaan. Veljeskansa.
