Matka jatkui Raplasta etelään kylmässä säässä mutta kohtalaisessa myötätuulessa tasaista asfalttia, kunnes tuli kuuden kilometrin työmaa, jossa jouduin jopa taluttamaan fillaria.
Olin valinnut Raplan kautta kulkevan tien, kosta sileäasfalttisempi Via Baltika on niin tylsä, mutta tylsä oli tämäkin. Viron keskiosat vaikuttavat lähes asumattomilta.
Kergussa jouduin päättämään, ajanko mieluummin 10 kilometriä soratietä vai selvästi pitempää mutta päällysrerryä reittiä Pärnuun. Valitsin soratien, mikä oli tyhmää. Tie Jaagupiin olikin viitoitettu eri kautta ja raivostuttavan vaikeakulkuista sorateitä olikin liki 20 km. Huomasin kyllä risteyksen, josta minun olisi pitänyt kääntyä, mutta tienviitassa mikään ei viitannut siihen, että tuosta kannattaisi mennä. Kun aikomani oikotie yhtyi uudestaan viitoitettuun reittiin, ei siitäkään voinut viitoituksesta päätellä mistä tiestä on kyse. Karttojen tekijöiden ja viitoittajien pitäisi tehdä yhteistyötä siinä, mitä paikannimiä viittoihin ja karttoihin laitetaan. Ja minun olisi piyänyt ostaa isompi kartta.
Sileä Via Baltica myötätuulessa tuntui taivaalliselta soratien jälkeen. Nopeus lähes kolminkertaistui.
Pärnussa söin lounaan kolmen maissa. Matkaa oli takana 88 kilometriä, ja olisin hyvin voinut jäädä Pärnuun, mutta tuollaista myötätuulta ei voi haaskata. Jatkoin Latvian puolelle Salacrivaan, jonne tulin puoli yhdeksän maissa.167 km takanani. Schengenin ansiosta rajalla ei tarvinnut edes hidastaa. Tarkoitukseni ei ollut ajaa tällaisia päivämatkoja vaan ottaa enemmän turismin ja valokuvauksen kannalta, mutta myötätuuli oli liian suuri houkutus. Olin soittanut hotelliin. He pitivät ravintolaa ylimääräisesti auki nälkäiselle pyöräilijälle.
Kiertelin kameraan kanssa kylää. Todella mielenkiintoisia taloja ja pihamaita. Puulla näköjään lämmitetään, sillä polttopuuta oli varastoituna kaikkialle.
Salacgrivan arkkitehtuuria
