Tuomo Lappalainen kirjoittaa viime viikon Suomen Kuvalehdessä, että Seiskan paljastus Inkisen rikosepäilystä oli lähdesuojan väärinkäyttöä ja että tällainen vaarantaa lähdesuojan kannatuksen ja auttaa sen murentamisessa. Lappalaisen mukaan lehdistön on kannettava itse vastuunsa siitä, ettei lähdesuojaa käytetä väärin. Hyvin kirjoitettu, paitsi, että on jokseenkin epärealistista panna toivonsa siihen, että roskalehdistö muuttuisi laatulehdistöksi. Siksi intimiteettisuojan ja lähdesuojan ristiriita asia on ratkaistava laintasolla. Lappalaisen mukaan Seiskan paljastuksella ei ollut journalistisia perusteita vaan kyse oli ainoastaan sensaatiolla rahastamisesta.
Minusta raja voidaan vetää siihen, että lähdesuojan ulkopuolelle jäisi sellaisen tiedon vuotaminen, jonka julkaiseminen rikkoisi intimiteettisuojalakia. Inkisen rikosepäilyn vuotamisella ei silloin olisi lähdesuojaa, mutta Alpo Rusin tapauksessa olisi. Ja olisi Nova Groupin tapauksessakin.
Miksi ei riitä, että rikollista on julkaista asia, jota intimiteettisuojalain mukaan ei saa julkaista? Koska silloin asiaa voidaan kiertää niin kuin Seiska teki Inkiselle: soitti tälle ja kertoi, että meillä on tällainen tieto. Miten selitätte toimintanne? Näin lehti sai tavallaan Inkisen itsensä paljastamaan asian. Kun uutinen oli lavastettu haastattelun muotoon, laittomasta intimiteettisuojan rikkomisesta tulikin laillinen – tai niin Seiskan päätoimittaja sen varmaankin näki. Samaa menettelyä käytti TV2 aikanaan Alpo Rusia kohtaan toimittajan oman ilmoituksen mukaan; tosin tässä tapauksessa vahvistamaan tiedon, josta toimittaja oli epävarma.
(Jos Inkinen olisi ymmärtänyt kieltäytyä haastattelusta ja ilmoittanut, ettei hyväksy uutisen julkaisemista, Seiksa olisi tuskin uskaltanut ottaa riskiä. Tämä näin pienenä vihjeenä lehden seuraaville uhreille. )
Jos asiasta säädettäisiin näin, intimiteettisuojan ja lähdesuojan rajanvetona, sitä ei voitaisi käyttää lähdesuojan murentamiseen yhteiskunnallisesti merkittävissä asioissa, vain tirkistelyjournalismissa.