Hallituksen esitys ei rajaa palvelusetelien käyttöä oikeastaan mitenkään. On siis kunnan vastuulla, mihin se palveluseteliä soveltaa.
Kunta voi esimerkiksi antaa palvelusetelin yleislääkärin palveluihin, mutta näin tulee tuksin tapahtumaan, koska se tulisi kunnalle hyvin kalliiksi. Kävin ministerinä tutustumassa Britannian terveydenhuoltoon. Meille esiteltiin myös tätä vakuutus/yksityislääkäripuolta. Kun kerroin, kuinka kalliiksi lapsivakuutukset tulivat suomalaisille vakuutusyhtiöille. Isännät vastasivat, ettei perusterveydenhuoltoa ole vakuutuskelpoinen riski, koska lääkärillä voi käydä vaikka joka päivä. Vakuuttaa voi vain sellaista hoitoa, jonka jokin hoidon tuottajasta riippumaton taho on katsonut tarpeelliseksi. Siis vaikkapa lonkkaleikkauksen.
Jos jokin kunta haluaa yksityistää perusterveydenhuollon (Lahti osittain, Karjaa), se tapahtunee tavallisena ostopalveluna eikä palvelusetelinä. Siis kunta ostaa koko terveyskeskuksen toiminnat joltain yhtiöltä eikä niin, että kunta maksaa, jos joku saa päähänsä käydä yksityislääkärin vastaanotolla.
Ainoan poikkeuksen voi muodostaa sellainen henkilö, jonka on jonkin taudin takia käytävä säännöllisesti hoidattamassa jotain sairautta lääkärissä. Mieleen tulee vaikka jonkin suonen sisäisesti annettavan lääkkeen annostelu, dialyysihoito tai vaikkapa opiaattiriippuvaisten korvaushoito.
Sen sijaan elektiivisessä hoidossa palvelusetelit voivat olla oiva keino. Jos potilas on sairaanhoitopiirin leikkausjonossa, voi kunta antaa hänelle oikeuden hankkia sama leikkaus jostain muualta. Tämä voisi tuoda aidon kilpailun sairaaloiden välille ja kilpailu voisi taas synnyttää edullisempia toimintatapoja. Kuntahan voisi itsekin ostaa tuon palvelun muualta, mutta harva kunta käyttää tätä oikeutta. On valitettu pakkojäsenyydestä sairaanhoitopiirissä, mutta mielestäni turhaan: pakkojäsenyys ei tarkoita, että sairaanhoitopiirin palveluja olisi käytettävä.
Sairaanhoitopiirien rinnalla voisivat tällöin menestyä reumasäätiön sairaalan ja Ortonin kaltaiset yhteen tautiryhmään erikoistuneet sairaalat. Kun sairaanhoitopiirit ovat kovin huonoja sopimaan työnjaosta, tämä voisi toteuttaa sen itsestään.
Olisi tietysti hyvä, jos potilas voisi ostaa hoidon myös jonkin sairaanhoitopiirin sairaalasta.
Huomattakoon, että jos muu lainsäädäntö jää ennalleen, mahdollisuudesta tuputtaa rahaa yksityiseen hoitoon “kilpailee” kaksi tahoa, kansaneläkelaitos ja kunta. Koska valtionkin voi saada maksajaksi, en oikein usko, että kunnat tulevat yksityislääkärin palveluja juuri tukemaan palveluseteleillä joitakin rajattuja ja kohtalaisen kalliita leikkauksia lukuun ottamatta. Jos joku haluaa teettää halvan toimenpiteen yksityislääkärillä, kunta olisi aivan hölmö pyrkiessään kilpailemaan valtion kanssa, kumpi sitä tukee taloudellisesti.
Kaiken kaikkiaan en usko, että palvelusetelit tulevat varsinaisessa terveydenhuollossa muodostamaan olemaan mikään kovin merkittävä tekijä. Toisaalta voi olla, että jollakin rajatulla alueella niiden merkitys tulee olemaan hyvinkin suuri. Silmä- ja hammaslääkärit ja gynekologin palvelut voisivat olla tällaisia. Niissä kaikissahan vallitsee nyt liki laiton tila, kun kunnat eivät näitä palveluja riittävässä määrin tarjoa.
Kelan korvausten ja palvelusetelin välillä on yksi merkittävä ero. Palvelusetelin saa vain hoitoon, jonka kunta on kokenut tarpeelliseksi, siis tavallaan vain kunnan lähetteellä, kun taas Kela maksaa sokeasti aina kun joku käy lääkärillä ja lääkäri määrää jonkin toimenpiteen.
Ajatellaanpa tilannetta, jossa Kunnan korvaus on 70 % toimenpiteen todellisesta hinnasta ja Kelan 40 %. Kuka käyttää ja mihin Kelan korvausta, jos kunnalta saisi saman palvelun paljon pienemmällä omavastuuosuudella. Sitähän olisi loogista käyttää vain sellaisiin matalan indikaation tapauksiin, joita kunta ei katso järkeväksi hoidoksi. Pitääkö Kelan rahoittaa sellaista?
Eikö olisi aika päästä kokonaan eroon Kelan sairausvakuutuskorvauksista tai siirtää ne kunnan maksettavaksi?
Olen pahoillani, että muiden kiireiden vuoksi tämän juttusarjan kirjoittaminen on vähän venynyt.