Kuntien välinen kilpailu hyvien veronmaksajien saamiseksi ja huonojen karkottamiseksi käy yhä vastenmielisemmäksi. Valtion on puututtava peliin valtionosuusjärjestelmän kautta niin, ettei dopingin käyttö kuntien välisessä kilpailussa lyö leiville.
Espoo on lopettanut kokonaan vuokra-asuntojen tuotannon. Se ei ole Helsingin seudun kunnista ainut, joka on näin tehnyt. Espoon selitys on, ettei tämä huipputeknologiaa edustava kaupunki ole saanut vimmaisista pyrkimyksistä huolimatta rakentamiskelpoiseksi yhtään vuokra-asumiseen soveltuvaa tonttia. Kohtuudella on myönnettävä, että myös Helsingillä on ollut yllättävän suuria vaikeuksia samassa asiassa, vaikka kokonaan vuokra-asuntotuotantoa ei sentään ole kehdattu lopettaa. Tämä ei käy päinsä. Koska valtio on sälyttänyt huono-osaisista huolehtimisen kuntien vastuulle, sen on huolehdittava, että kunnat kantavat tämän taakan tasapuolisesti. Jokaisessa kunnassa tulisi olla yhtä paljon sosiaalista asuntotuotantoa suhteessa asuntokantaan. Jos ei ole, tämän kunnan tulisi hyvittää seudun muita kuntia taloudellisesti. Valtion on huolehdittava tästä tasoituksesta.
Tehtäköön siis niin, että valtio määrittää tavoitteen kullekin kunnalle siitä, kuinka paljon sosiaalista asuntokantaa niiden alueella tulisi olla. Kunnilta, jotka eivät tätä tavoitetta täytä, vähennettäköön valtionosuuksia vaikka 10 000 eurolla puuttuvaa asuntoa kohti. Tämä raha tulisi ohjata hyvityksenä niille kunnille, joilla velvoite täyttyy. Jos jokin kunta haluaa erikoistua kultahammasrannikoksi, se voi niin tehdä, mutta maksaa. Hyvitys pitäisi jakaa tasaisesti kaikille velvoitteen täyttäneille kunnille maksamatta ylimääräistä bonusta velvoitteen ylittämisestä, koska ei ole hyvä kannustaa yhtään kuntaa erikoistumaan sosiaaliseen asuntotuotantoon.
Tavoitteen tulisi koskea koko kangtaa, ei vain uustuotantoa, koska olisi tarkoituksenmukaista rakentaa sosiaalista asuntotutantoa niihin kuntiin, joissa sitä on vähän.
Ehkä Espoonkin kyvyttömyys vetää kunnallistekniikka vuokra-asuntotonteille vähän helpottuisi.