Koijärvi-liike; vanha veteraani horisee

Suosit­te­len Koi­järvi-liik­keen 30-vuo­tis­näyt­te­lyä Päiväle­hden museossa, ainakin kaikille liik­keen aktivis­teille aika nos­tal­gi­nen mieli tuli.

Min­un Koi­järvi-liik­keeni alkoi pääsiäis­lauan­taina 14.4.1979, kun uutiset ker­toi­vat, että kui­v­a­tus­ta aja­vat maanvil­jeli­jät oli­vat käyneet kaiva­mas­sa Koi­järveen isom­man laskuo­jan pääsiäis­maanan­tain aamu­na. Oli­vat tietysti ajatelleet, että viralli­nen Suo­mi pystyy reagoimaan vas­ta tiis­taina, mut­ta eivät tulleet ajatelleek­si, että se on päivän ain­oa uuti­nen, jota tois­tet­ti­in tun­nin välein. Ja se uuti­nen suu­tut­ti. Esimerkik­si Ville Kom­sin, joka het­ken rauhoitut­tuaan pää­tyi (takaisin) rauhanomaisen vas­tarin­nan tielle, ja laati suun­nitel­man, miten men­nään porukalla patoa­maan oja ja leiriy­dytään sen var­relle var­tioimaan sitä.

Koi­järvi-liik­keel­lä oli hyvää her­raon­nea. Helsin­gin päässä seu­raa­van lauan­tain oper­aa­tioi­ta alkoi­vat Villen ohel­la organ­isoi­da Pekka Sun­dell ja Kai Vaara, jot­ka yhdessä Villen kanssa hom­m­a­sit paikalle Helsingistä bus­sil­lisen ihmisiä ja mon­ta autol­lista lehtimiehiä. Ville oli julk­isu­u­den hallinnas­sa ver­taansa vail­la. Turus­ta, Tam­pereelta ja Forssas­ta (ainakin) tuli lisää väkeä. 

Pato raken­net­ti­in suuren jän­ni­tyk­sen mut­ta myös luot­tavaisu­u­den hur­mas­sa ilman vira­nomais­ten häir­in­tää. Lehtimiehiä oli paljon. Kun myöhem­min oikeu­den istun­nos­sa kysyt­ti­in, kuka tal­lasi Vin­nikaisen pel­lon, todis­ta­jalausun­not menivät ris­ti­in. Aamule­hden toimit­ta­ja, sanoi yksi ja TV 1:n kuvaa­ja, sanoi toinen.

Me olimme sil­loin var­mo­ja, että tämä askel johtaisi mei­dät kaik­ki yhteiskun­nan mar­gin­aali­in, mut­ta olimme siihen valmi­ita. Toisin kävi. Yhdestä meristä tuli esimerkik­si Pirkan­maan poli­isiko­men­ta­ja, tai jotain sellaista. 

Kuvit­te­limme, että urak­ka olisi ohi paris­sa viikos­sa, mut­ta puolek­si­toista vuodek­si sinne juu­tut­ti­in. (vrtr. Jatkoso­ta; Jouluk­si kotiin!)

Koi­järvi-liike saavut­ti noin 90 pros­entin kan­natuk­sen väestössä. Se joh­tui siitä, että tämä lait­to­muuk­si­in läht­enyt liike oli opetel­lut — tai siis sen johta­jat oli­vat opetelleet — väki­val­lat­toman toimin­nan filosofi­aa. Meitä provosoiti­in kaata­maan kaivinkone ojaan ja ker­ran olisimme voineet antaa piskuiselle poli­isi­joukolle kun­nol­la sak­in­hivu­tus­ta syr­jäisessä met­sässä, mut­ta mihinkään tuol­laiseen emme sortuneet.

Tässä suh­teessa eläin­suo­jeli­jat ovat tehneet kaiken väärin. Me pyrimme saa­maan yleisön puolellemme, ja onnis­tu­imme, eläin­suo­jeli­jat näkevät yleisön vihol­lise­naan, joka pitää pakot­taa myön­ny­tyk­si­in. Arvatkaa, onnis­tuuko! Kyl­lä, onnis­tu­i­v­at samaan yleisön vihollisekseen.

Joukkop­sykolo­gian dynami­ikan kyl­lä tun­si nahois­saan. Kuin­ka pitkään yhdessä toimin­nas­sa ollut joukko pyr­ki radikalisoi­tu­maan ja menet­tämään suh­teel­lisu­u­den­ta­jun­sa. Mut­ta tätäkin vaaraa osat­ti­in vält­tää. Kaik­ki eivät osan­neet. Ilois­es­ta karneval­is­mista alka­nut ital­ialainen punais­ten prikaa­tien protestili­ike pää­tyi lop­ul­ta Aldo Moron murhaan.

Lisää  hori­noi­ta kommenteissa.