MM9 Kertakustannustuotteet

Kun joskus 50 vuot­ta sit­ten opiske­lin kansan­talousti­eteen perustei­ta, markki­na­t­alouden opti­maa­li­nen toim­inta kuvat­ti­in niin, että hyödyk­keen hin­ta aset­tuu tasolle, joka vas­taa kunkin tuot­ta­jan mar­gin­aa­likus­tan­nuk­sia. Kos­ka tuotan­nos­sa on myös kiin­teitä kus­tan­nuk­sia, mar­gin­aa­likus­tan­nuk­sen pitäisi siis todel­la nous­ta tuotan­non kas­vaes­sa.  Muuten­han nuo kiin­teät kus­tan­nuk­set jäi­sivät yri­tyk­sen tap­piok­si. Nou­se­vat mar­gin­aa­likus­tan­nuk­set selitet­ti­in sil­lä, että yri­tys jou­tu­isi esimerkik­si teet­tämään ylitöitä kas­vat­taak­seen tuotantoa.

Tämä ei tun­tunut kovin uskot­taval­ta sil­loin. Nyt siihen on entistä vaikeampia uskoa.

Todet­takoon lisäk­si, että jot­ta markki­namekanis­mi toimisi opti­maalis­es­ti, pitäisi tiedon olla ilmaista. Ei siis mitään immateriaalioikeuksia.

Kun tuotan­to oli vielä per­in­teistä tavaratuotan­toa, ole­tus mar­gin­aa­likus­tan­nusten ja hin­nan saman­laisu­ud­es­ta oli edes jotenkin ymmär­ret­tävä, mut­ta nyky­maail­mas­sa ei lainkaan – eikä sitä taide­ta peruskurssil­la enää noin opettaakaan.

Mik­si tämä mar­gin­aa­likus­tan­nusten ja hin­nan yhtäläisyys on olen­naista? Jos hin­ta on korkeampi kuin mar­gin­aa­likus­tan­nus, se rajaa pois osan sel­l­ais­es­ta kysyn­nästä, jon­ka tyy­dyt­tämi­nen lisäisi yleistä hyv­in­voin­tia. Jos tuotan­non mar­gin­aa­likus­tan­nus on x ja kulut­ta­ja on valmis mak­samaan tuot­teesta hin­nan y, mut­ta hin­ta onkin y+a, syn­tyy hyv­in­voin­ti­tap­pio y‑x sen joh­dos­ta, ettei kulut­ta­jan kan­na­ta ostaa yli­hin­taista tuotetta.

Aivan var­masti hin­nat ovat pääsään­töis­es­ti aset­tuneet korkeam­mak­si kuin on tuotan­non mar­gin­aa­likus­tan­nus. Jos ero ei ole kovin suuri, hin­tamekanis­mi toimii vähän epäop­ti­maalis­es­ti, mut­ta se piti vain sietää.

Nyky­isin markki­noil­la ole­vista tuot­tei­ta huo­mat­ta­va osa on sel­l­aisia, että niiden tuotan­tokus­tan­nuk­set koos­t­u­van (melkein) pelk­istä kiin­teistä kus­tan­nuk­sista eivätkä kokon­aiskus­tan­nuk­set riipu juuri lainkaan siitä, kuin­ka moni saa tuot­teen käyt­töön­sä. Kaik­ki bit­teinä myytävät tuot­teet ovat sel­l­aisia. Kus­tan­nuk­sia syn­tyy bit­ti­jonon muo­dostamis­es­ta, mut­ta kun se on ker­ran tehty jakami­nen use­am­malle ei tuo­ta käytän­nössä lisäkus­tan­nuk­sia lainkaan. Täl­laises­sa tapauk­ses­sa hin­tamekanis­mi toimii varsin kaukana optimista.

Jostain syys­tä täl­laiselle tapauk­selle ei ole vaki­in­tunut­ta nim­i­tys­tä. Kir­jas­sani 2020-luvun yhteiskun­tapoli­ti­ik­ka nimesin ne kertakustannustuotteiksi.

Kum­mallisem­piakin tilantei­ta esi­in­tyy. Mar­gin­aa­likus­tan­nus voi olla peräti negati­ivi­nen niin san­otun verkos­to­vaiku­tuk­sen vuok­si. Esimerkik­si Face­book on sitä toimi­vampi, mitä enem­män sil­lä on käyt­täjiä. Jos käyt­täjiä olisi vain yksi, se ei toimisi lainkaan. Nämä tilanteet johta­vat huo­mat­taval­la toden­näköisyy­del­lä monopoliin.

Seu­raavas­sa postauk­ses­sa esitän esimerkke­jä siitä, miten ker­takus­tan­nus­tuot­teisi­in liit­tyvää markki­navirhet­tä on pyrit­ty lieven­tämään. Sitä seu­raavas­sa tarkaste­len verkaos­to­vaiku­tuk­seen liit­tyvää monopolisoitumista.